perjantai 11. joulukuuta 2015

Temppeleitä, vesipuhveleita ja moottoripyöriä Aasian auringon alla

Viimeistä viedään, ihan hullua ajatella että kohta Aasiakin jää taakse ja edessä on viimeinen etappi ennen kotiin paluuta. Ja sekin on hullua, että jo toisen kerran selvisin yksin tällä matkalla ilman kummempia vastoinkäymisiä! Hirveästi kerrottavaa ja näytettävää, mutta yritän vähän tiivistäen mennä.

Bangkokista ei nyt mitään hirveen suuria tarinoita tule ja kaupungista ois voinu ehkä saada tän muutaman päivän aikana enemmän irti, mutta tarpeeksi kyl saatiin ainaki kävellä. Yks parhaimmist jutuist oli, kun käytiin viemässä lastenkotiin ruokaa ja meidät otettiin niin hyvin vastaan. Paljon hymyä, paljon naurua ja vielä enemmän melua. Paikallinen metro tuli täälläkin tutuks ja koluttiin läheisiä ostoskeskuksia osana meidän arkipäivää. Sattui myös olemaan kuninkaan syntymäpäivä, joten ihmiset olivat pukeutuneet keltaiseen (kuninkaan väri) ja itse syntymäpäivänä kohdattiin keskellä katua suuri väkijoukko, jossa ihmiset olivat sytyttäneet kynttilät ja lauloivat kuninkaan kuvalle. Turistitkin otettiin ilomielin mukaan juhlintaan eikä tullut oloa, että tunkeilisi mitenkään. Vikana iltana käytiin käppäilee kiinalaiskorttelissa, jossa riitti kyllä eloa ja kadut olivat täynnä erilaisia katuruokia sekä syöjiä. Vaikkei kaikkea ehittykään näkee, oli Bangkokilla kuitenkin meille annettavaa.
ilta Bangkokissa



 
Chinatown
Ja niin tuli viimein se aamu, joka oli molemmille meille merkittävä. Kaksi täysin eri päämäärää edessämme seisoskeltiin juuri nousseen aamuauringon alla kadun kulmassa takseja odotellessa. Ensimmäisenä saatiin Emmylle kyyti ja epäuskoisina annettiin vielä viimeiset halit ja hyvän matkan toivotukset. Jotenki syvällä tajunnassa ymmärsin kyllä, että edessä on itellä vielä matkaa, mutta että Emmy meneeki Suomeen tuntu niin oudolta. Emmyki sano et jännittää enemmä ku tälle reissuu lähtiessä ja niinhä se on. Onhan tää paikoittain erittäin hektinen, epävarma sekä lämmöntäyteinen arki muuttumassa monen kuukauden jälkeen taas siihe tuttuu ja turvalliseen. Mun ei tarvinnu pitkään odotella enää siinä ku sain itelleni napattua taksin, matka asemalle meni nopeesti ja olinki tosi hyvissä ajoin. Vähä pelkäsin kommunikaatio-ongelmia, kun olin lukenu jostain bussiaseman työntekijöiden huonosta englannista, mutta mä sain osakseni kyllä hyvää ja selkeää ohjaistusta englanniksi. Asemalla vähä rauhoitti nähä, ettei länsimaalainen tyttö ole täällä harvinaisuus, vaan kaikenlaisia backpackereita näky. Bussisakin valtaosa oli reppureissaajia, ja matka olikin täynnä iloista pölpötystä, kun ihmiset jakoivat omia juttujaan keskenään.

Rajan ylitys oliki sit jännää hommaa ja huomasi, että joka käänteessä joku yritti huijata rahan toivossa. Just ennen rajaa kyytii nous mies, joka sujuvalla englannilla kertoi, että lisämaksua vastaan he hoitaisivat viisumin puolestamme. Kaikki oli tässä asiassa valveilla eikä kukaa tarttunut syöttiin, joten jatkettiin itse rajalle. Siellä Thaimaan puoli meni nopeesti ja ilman ongelmia, mutta sitten alkoikin viisumin metsästys sekä Kambodzan leiman saaminen. Viisumia haettiin pienestä talosta heti porttien jälkeen ja moni missasikin sen ja hakeutui väärään paikkaan. Paikan päällä sit piti vielä täyttää lappusia ja meiltä vaadittiin 100bahtia, jos ei halunnut odottaa. Naurettavan vähäinen summa joo, mutta suurin osa sanoi mielummin odottavansa "periaatteen vuoksi". Lisäksi kun mulla ei ollu kuvaa ni mua pompoteltii aika hyvin siellä, mutta lopulta vain ne, joilla ei ollu kuvaa, joutu maksamaan sen pienen ylimääräisen. Muutkaan eivät joutuneet odottamaan viisumia 5 minuuttia kauempaa, joten maksulla ei ois ollu mitään merkitystä. Lopulta päästiin jonottaa passin leimaukseen, jossa ei onneksi ollu enää huijauksia tai muita vaatimuksia. Pari tuntiahan siinä meni, mutta lopulta kaikki olivat saaneet leimansa ja olin tutustunu moneen reissaajaan tänä aikana, joten aika ei ainakaa pitkäks käyny.

Edessä oli vielä muutama tunti ajoa ja sain ihastella Kambodzan maalaismaisemia. Tasaista vihreää peltoa, laiduntavia lehmiä paimentajineen, vesipuhveleita ojissa, kouluista pääseviä lapsia sekä vaihtelevan laatuisia asumuksia. En tiiä miks, mut mulle tää maisema oli ehkä maalaismaisemista mun lemppari. Siem Reap olikin aikalailla erilainen ympäröiviin maalaiskyliin verrattuna, mutta sehän on rakennettu iha vain Angkor Watin turisteille. Perillä sain tuk tuk kyydityksen hostellille, jonne päästyäni tutustuin heti yhteen huonetoveriini ja käytiin syömässä  tunnetulla pub streetillä ja kattomassa paikallisia tanssijoita. Matka Siem Reapiin oli siis pitkä ja hikinen, mutta ainakin tutustuin moneen avoimeen kulkijaan.

jos joku miettii, niin Kambodza näytti matkanvarrella suurimmaks osaks tältä
 
Aamulla edessä oli aikainen herätys ja tempeleiden tutkimista. Jos haluaa nähdä kaikki temppelit, pitää varata aikaa vähintään se kolme päivää. Itselle riitti tosiaan se small circuit, johon kuului ne kuuluisimmat eli Angkor Wat, yli 50 buddhatornista muodostuva Bayon sekä Ta Prohm, joka esiintyy Tomb Raider -eloluvassa ja jonka luonto on onnistunut "valloittamaan", pari muutakin pienempää temppeliä matkan varrelta löyty. Sain vuokrattua tuk tukin koko päiväksi, joten sain rauhassa keskittyä kulkemaan omaan tahtiin. Olin yrittänyt saada itselleni opasta kierrokselle, mutta lopulta päätin mennä ihan itsekseni. Monesti onnistuinkin hivuttautumaan jonkun ryhmän lähelle ja kuulemaan mielenkiintoisia pätkiä temppeleiden historiasta. Ensimmäisenä ollut Angkor Wat, se kaikista kuuluisin, oli jo erittäin vaikuttava näky. Yli tuhat vuotta vanha temppeli oli valtava ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Jokaisella seinällä ja pienellä kaiverruksella oli oma tarinansa - kirjaimellisesti. Seiniin oli kaiverrettu mm. intialainen sotatarina sekä kuvaus 32 taivaasta ja 37 helvetistä ja uskomatonta kyllä, lähes jokaisella ukkelilla oli oma tarinansa jos oppaisiin oli uskominen. Mutta edes näin vaikuttava temppeli ei kestä ikuisesti, vaan yhdessä osiossa olikin menossa korjaustyöt. Joka tapauksessa loputkaan temppelit eivät jättäneet kylmäksi ja etenkin Ta Prohmissa oli aika huikee näky, kuinka suuret puut olivat saaneet juurensa kasvatettua seinien läpi ja ympärille. Ja toinen asia, mikä ei jättäny kylmäks, oli sää: yli +30 astetta lämpöä ja suoraa paistetta taivaalta alkoi kyllä tuntumaan loppuvaiheessa ja kun alussa mietin oppaan puuttumista, lopussa olin vain iloinen ettei sitä ollut, sillä keskittyminen meni aikalailla varjojen löytämiseen sekä kävelemiseen. Itellä kierrokseen meni se 5,5h joka on aika perus ja aivan riittävä mulle, sillä hostellissa sitä vain syöksyi kylmään suihkuun ja joi muutaman litran vettä lisää. Mutta ehdottomasti suosittelisin edes tuon lyhyemmän kierroksen tekemistä, sillä temppelit olivat todella vaikuttavia nähtävyyksiä.

Seuraavana aamuna oli lähtö Phnom Penhii, jossa mulla olikin vain yks yö. Koska rajan ylitystä matkalla ei ollut, meni matka hieman sujuvammin. Ai että oliko sulavaa kyytiä? Ehei. Täälläpäin asfaltti oli aika vieras käsite sen suurimman osan matkasta, mikä käytännössä tarkoitti epätasaista kulkua ja että ilmastoinnin läpi puhalsi kuivaa hiekkapölyä, joka sit tuntu sit ihan hengityksessä asti. Wifi kuitenkin bussissa oli yllättävän hyvä, jopa parempi kuin Australiassa, mikä olikin todellinen yllätys. Perille päästiin melko myöhään ja koska mulla oli vain ilta aikaa, jäi Phnom Penh aikalailla tuntemattomaksi. Sen sain nähdä, että liikennettä kyllä oli ja se oli sekavaa, jolloin kadunylitys ei käynyt ihan joka paikassa. Varmasti hieno kaupunki, mutta itellä jäi mieleen vain tuo sekavuus. Osaltaan harmi, mutta ehkä ensi kerralla sitten.
buddhapatsaita, kaiverruksia ja ihmisvilinää

Angkor Wat
ensimmäisenä Bayon, sitten hyviä esimerkkejä Ta Prohmista
Sitten olikin jo aika hyvästellä Kambodza ja suuntautua kohti Vietnamia. Matka oli yhtä heittelevää ja hiekkaista, mutta rajan ylitys meni todella nopeasti ja siististi. Eräs tullista katsoi mun passia ja sanoi "amazing", taisi katsella tässä kuukauden aikana tulleita leimoja. Illalla saavuttuani perille  yritin metsästää oikeaa taksia, mutta muhun oli liimautunut huijari, joka kielloistani huolimatta onnistui häätämään kaikki muut kuskit mun ympäriltä, joten lopulta oli pakko mennä kyytiin. Kuskilla oli "mittari", johon hän itse ratin takaa painelemalla lisäsi arvoa ja murahdinkin jossain vaiheessa, että rauhoittuisi vähän, kun liian herkässä välillä tuo liipasinsormi oli. Ei se matka nyt niin kallis onneksi ollut, mutta paljon vähemmällä olisin kyllä selvinnyt, mikä taas jäi ärsyttämään. Joka tapauksessa löysin hostini luokse ja sain asettua ja rentoutua pitkän päivän jälkeen ja oli ihana käpertyä sohvalle makuupussiin tietäen, että pariksi päiväksi matkat on matkustettu.

Niin siis kenen sohvalle oikein käperryin? Erään jenkkimiehen, joka tarjosi sohvaansa ja jonka kanssa oltiin puhuttu netissä aikasemmin. Nyt voin kuvitella ihmisten pyörittelevän päätään ja yrittävän tajuta, mitä just lukivat. Nyt se tempun on tehnyt, mennyt tuntemattoman luokse nukkumaan ja tavanneet vieläpä netissä! Siis kyseessähän on couchsurfing eli netissä on sivusto, johon ihmiset laittavata kuvauksen itsestään ja joko tarjoavat yösijaa reissaajille tai pyytävät vastaavasti sitä paikallisilta. Ja kaikilla näkyy arvosteluja muilta, joten täysin umpimähkään ei tarvitse mennä. Suurella harkinnalla tämän olin tehnyt ja hyvän valinnan teinkin, sillä mulla on täysi vapaus tulla ja mennä ja täällä oli pari muutakin reissaajaa, joiden kaa istuttiin iltaa pöydän ääressä kiinalaista teetä juoden ja jaettiin omia reissukokemuksia. Kokemus tämäkin, eikä pahalta ole tuntunut joten mikäs siinä.

Koska tää host on päivät töissä, tapasin eilen erään paikallisen naisen Giangin (CS:n kautta myös), joka näytti mulle kaupunkia. Paljon sainki taas nähdä ja kokea: käytiin mm. kaupungin korkeimman tornin Bitexco Financial Towerin huipulla kattomassa kaupunkia korkeuksista, syötiin kadulla matalilla penkeillä vietnamilaista ruokaa, joiden nimiä on mahdoton muistaa sekä illalla käytiin kuuntelemassa live musiikkia syrjäisellä kadulla olevassa baarissa, jossa tunnelma oli ihan mieletön ja kaikki oli ihan messissä. Päivä oli ihan uskomattoman kiva enkä ois varmaan näin paljoa nähny, jos ei ois ollut paikallista näyttämässä. Tuntu, että sai vähän enemmän irti koko paikasta. Ja hurjinta ehkä oli se, että mentiin paikallisesti yleisellä kulkuvälineellä eli skoballa. Voitte kuvitella tunteen, kun menee satojen muiden mopoilijoiden joukossa ja varsinkin, kun täällä liikennesäännöt on vähä eri luokkaa kuin jossain Suomessa. Itse en täällä pystyis saati uskaltais ajaa, mutta olo oli turvallinen kun tiesin, että Giang osaa mennä paikallisten sääntöjen mukaan. Tätä lähemmäs paikallista kulttuuria en osaisi toivoa pääseväni.


Ho Chi Minh korkeuksista


paikallisia ruokakokemuksia
Okei, epäonnistuin surkeasti tässä tiivistämisessä ja tästä muodostu taas pieni romaaniXD mutta vähemmällä en ois pärjänny, sillä niinkuin oon jo hokenu monesti, paljon täällä on tullu koettua. Tää reissu on menny todella hyvin ja siks mul onki vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta mulla on fiilis, että voisin jatkaa vielä kuukauden tai pari, lähteä takas Australiaa ja käydä vielä paikoissa, missä ei silloin ehtiny käymään. Vähän haikeaa miettiä, että tääkin on tulossa päätökseen, aivan mieletön syksy ollu ja kun reissaamisesta on tullu arkea, en osaa oikein kuvitella, miten sopeudun takas siihen "oikeaan" arkeen. Mutta toisaalta taas oon niin onnellinen et pääsen himaan viettää joulua perheen kaa ja näkee ystäviä piiitkästä aikaa. Eilen ennen ku Giang tuli mua hakemaan, musta tuntu etten jaksais tehä muuta kuin vaa maata sohvalla. Pientä reissuväsymystä siis taas pukkaa ja voisihan sitä palautua olemalla jossain paikassa pidemmän aikaa, mutta oon kyl tyytyväinen kotiin paluusta. Sit taas jaksan vähä ajan päästä lähteä täysillä taas reissaa johonkin ja nauttia täysillä siitä, mitä eteen tulee.

Ja onhan vielä reissua jäljellä, tänää viel Giang pistää mut maistaa lisää vietnamilaisia ruokia (mm. etanoita hui) ja seuraavaks lennänki sit Dubaihi sukuloimaan muihin maisemiin ja seikkailuihin. Näin käynnistyy viimeinen osio reissustani ja todella toivon tai paremminkin uskon, että se on yhtä tapahtumarikas kuin tää koko reissu on ollu. Kuulumisiin taas, eikä oo pitkä aika näkemisiinkään!

Ps. Tehkää mulle lunta ennen ku tuun kiitos :)

 
hengissä selvittiin woop!
 

perjantai 4. joulukuuta 2015

Yksinäisiä jalanjälkiä hiekalla ja miljoonia ajatuksia pinnan alla

Nyt sit sekin on koettu, viikko yksin matkustamista takana ja taas ollaa bondailtu Emmyn kaa Bangkokissa. Iha alkuu ny sanon sen, mitä varmaa suurin osa haluu tietää: kyllä, reissu meni hyvin, ei, en kadu että tein sen ja kyllä, voisin tehdä sen uudelleen. Tai niinhä mä teenki jo muutaman päivän päästä, mutta hyvin pääsin tällee esimakuun! Ei sillä, ettei Emmyn seuraa ois missää vaihees kaivannu (heh heh), vaan uutena kokemuksena otin kaiken avosylin vastaan.

Keskiviikkona Singaporessa käytiin viel syömässä viimeinen yhteinen ateria ennen ku suunnattiin junalle. Meillä oli sama linja, mutta eri suunnat, joten vietettiin yhteistä laatuaikaa siinä laiturilla. Junan saapuessa sanottiin "suomalaisen miehiset" heipat ja nousin kyytiin. Vasta junassa alkoi nousta pintaan pieni jännitys. Nyt sitä oikeesti ollaan sitten ihan yksin reissaamassa viikko, mitäköhä tästä tulee? Junamatka kentälle kesti hyvän tovin, mutta hyvin pääsin perille ja paikanpäällä oli selkeät ohjeet eteenpäin. Kentällä tiskille päin kävellessä hermostus oli vaihtunut kutkuttavaan innostukseen. Mulla yleensä tulee aina lentokentillä (ainakin suurimmalla osalla) tämmönen fiilis menokohteesta riippumatta ja kyllä se autto vähän rentoutumaan. Oli myös hyvä, että kaikki kentällä sujui ongelmitta: passitullin läpi en oo täl reissulla päässy niin nopee ku Singaporessa, mulla oli hyvin aikaa käppäillä ennen lennon lähtöä ja lentokin onnistu lähtee ajoissa. Näin virittäydyin hyvillä mielin tulevaan koitokseen ja ootin innolla, mitä vastaan tulee.

Krabilla meno ei ollutkaa ihan niin vaivatonta. Passitullissa kesti hyvä tovi päästä läpi, kielimuurin takia bussikuljetuksen järkkääminen hotellille oli hieman hankalaa ja shuttle bussin viimein saapuessa paikalle edessä oli pitkä, hidas ja monen mutkan kautta menevä matka Ao Nang Beachille. Lopulta pääsin hotellille ja huoneessa taputin itseäni olalle. Perille on päästy ja hengissä vielä ollaa, hyvä hyvä! Illalla ihan vain kävin syömässä herkullista pad thaita, katsoin kun ihmiset päästivät kynttilöitä merelle Loi Krathong -juhlan kunniaksi ja rentouduin ihan vaan huoneessa. Vaikka en nyt niin kauaa ulkona ollutkaan, oli tullut hyvin selväksi turistien - ja erityisesti suomalaisten sellaisten - osuus. Kävelykadun varrella oli pari suomalaisravintolaa/-baaria, kohtasin monta suomea puhuvaa perhettä ja pariskuntaa ja yhdessä kaupassa soi cheekin levy. Yhtenä iltanakin katukeittiön ruokaa odotellessa yksi pitäjistä tuli kysymään, haittaisiko minua jos samaan pöytään tulisi pariskunta tilanpuutteen vuoksi. Koska tämä ei tietenkään minua haitannut, ohjattiin vanhempi pariskunta siihen istumaan. Ja ketäs muutenkaan kuin suomalaisia. Hymyillen kyllä tervehdin mutta koska he olivat syventyneet puhumaan omista arkisista asioistaan, päätin pysytellä hiljaa ja yrittää pitää pokkaa yllä. Turistien määrästä huolimatta ainakaan omalle kohdalle ei sattunut niin paljoa massaaaage tuk tuk huutoja kuin Phuketissa, minkä otin vain positiivisessa mielessä. Matka sekä itseni seuraan tottuminen oli nähtävästi ottanut sen verran voimille, etten välittänyt ulkoa kuuluvasta jumputuksesta vaan nukahdin ajoissa ja vetäsinki sit melkein 12h unet.

Ao Nang Beach



Muutaman päivän olin sit kans Phi Phi saarilla. Sinnekään matka ei ollu täysin mutkaton. Jo bussi lautalle oli myöhässä, mikä nyt ei niin suuri yllätys ollut. Lauttakin pääsi lähtemään vähintään puoli tuntia myöhässä, oli ylibuukattu ja sateen yllättäessä kannella olleet ihmiset ahtautuivat johonkin suojaan seisoskelemaan kengät veden täyttäminä. Lautta kulki jäätävän hitaasti ja jossain välissä paikalle tuli toinen vene, johon jouduttiin siirtämää ihmisiä. Tämän jälkeen lautta pääs vähän nopeampaa, mutta kokonaisuudessaan matka kesti 1,5h kauemmin kun ois pitäny. En kyllä täällä ois odottanutkaa mitää luksuslaatua, mutta vähemmällä vaivalla ois ollu kiva päästä. Hotellinkin löytäminen oli hankalaa kapeilla, täyteen ahdetuilla teillä, mutta viimein illalla, märkänä ja uupuneena, pääsin huoneeseen. Toivoin todella, että Phi Phillä ois sit jotain annettavaa vastineeksi tästä kokemuksesta.

Ja kyllähän sillä oli. Jo seuraavana päivänä kävelin ylös portaita näköalapaikalle ja vaikka kuumuus ja hiki oli näännyttää mut, oli näkymä ylhäältä ehkä yksi kauneimmista mitä tällä reissulla - tai jopa koko elämäni aikana - oon nähny. Sininen taivas, turkoosi meri, vihreys sekä rannat veneineen oli kuin jostain matkailehdestä. Pieni maksu piti matkalla maksaa, mutta se ei hirveästi budjettia kaatanu. Lähempää tuttavuutta mereen tein seuraavana päivänä sukellusreissulla, joka oli vähän puolispontaani juttu. Toisin kuin ausseissa, meillä oli luvassa kaksi sukellusta ja ei tarvinnu olla käsikynkässä ohjaajan kanssa, mikä antoi paljon enemmän vapauksia itselle. Olihan se jännää, mutta nopeasti taas tottui hengittämään suukapulasta kuivaa ilmaa ja ohjailemaan liikettä omalla kropallaan ja sitten pystyi nauttimaan koralleista, uimisesta satojen kalojen muodostaman parven keskellä sekä painottomuuden tunteesta. Oli myös hyvä, että sukelluksia oli kaksi, sillä tokalla kerralla pystyi olemaan täysin rentona ja nauttimaan alusta asti täysillä. Vaikka korallit ei ehkä oo niin värikkäitä kuin ausseissa, oli vedenalainen maailma yhtä kaunis. Myös se, kuinka ohjaaja Tessa oli aivan yhtä lumoissaan ja että meillä meni nii hyvin yks yhtee, antoi jotenki paljon enemmä. Toka kerta oli vieläpä täysin ylitse muiden: nähtiin monien kalojen joukossa mm. kilppari, joka ikään kuin lensi vedessä, giant moray kurkkimassa luolastaan sekä lopuksi vielä uitiin lukuisten blacktip riuttahaiden seassa. Maya baylla syödessämme lounasta laivan kannella puhuttiin Tessan kanssa kaikesta ja päätettiin, että joku päivä tekisin kunnon sukelluskurssin (ehotus oli että jäisin nyt tänne tekee, mutta omasta mielestä ootan parempaa aikaa) ja se on kyllä ihan varteenotettava päätös. Unohtumattomia kokemuksia, joita en millään olisi halunnut missata.


Koh Phu Phi Don

Ylhäälle näköalapaikalle sai kyllä kavuta ja kaduilla oli paljon katsottavaa 



Meijän sukellusjoukko: Rob, ohjaaja Tessa sekä minä

Takaisin paluu Ao Nangille sujui paremmalla menestyksellä ja tällä kertaa lautta pääsi jopa lähtemään ihan ajoissa ja istumapaikkojaki löyty enemmän, joten aikalailla tuurista riippuu mitä osakseen näissä asioissa saa. Vaikka lomailuna olin tän täysin ottanu, en nyt niiin hirveän useasti rannalla vaa kölliny iha osittain vaa säänki puolesta, mutta hemmottelin itteäni muilla jutuilla: hyvällä katuruualla, halvalla hieronnalla ja tietenki sitten sillä auringolla kun sitä sain osakseni. Vikana päivänä suuntasin pitkähäntäveneellä Railay Beachille sit tosissaa imee ne vikat auringonsäteet itteeni. Kaunis paikka sekin ja kiva nähä, mutta Ao Nang oli ihan hyvä valinta yöpymisen suhteen. Myös tinkimisen makuun pääsin sit lopulta kans (ei sillä et ois ollu mahollisuutta aikasemmin) ja kun pääs yli siitä outouden tunteesta, siitä muotoutu ihan hauska tapa. Oli onnistumisia ja niitä huonojakin vetoja enkä tiedä, kuinka paljon "tappiota" tuli sit siinä tehtyä, mutta ainakin sain kokea tekemisen riemun.

Ei yksin olo aina kivaa ollut. Vaikeinta oli iltaisin ja ruokaillessa, kun ei ollut ketään pöytäseuraa, jonka kanssa puhua turhanpäiväisyyksiä tai kelailla päivän tapahtumia. Oli outoa, ettei oikeesti jakanut näitä juttuja kenenkää kanssa enkä tiiä, menikö siinä vähän niinku puolet ilosta periaatteessa. Illalla paineet kaikesta suunnittelusta ja epätietoisuus niiden onnistumisesta alensi hieman mielialaa. Mutta lopulta sitä huomas, ettei oo toisesta riippuvainen ja kaikki menee hyvin, kunha vaa luottaa itseensä. Ja parasta ehkä tässä reissussa oli se, että tosiaan päätösvalta on yksin mulla ja saan tehä oikeesti ihan mitä ja milloin huvittaa. Herätä myöhään, pysähtyä nauttimaan maisemasta niin kauan kuin jaksaa ja jatkaa taas matkaa minne jalat päättääkään viedä. Ja tottakai ahistaa miettä tulevia juttuja, mutta ei ne pakolla paremmin mee jos ois kaveri mukana. Kyllähä se oli kiva taas pitkän lentokenttähengailun jälkeen nähä tuttu naama ja seikkailla taksilla ympäri kaupunkia ettimässä hostellia, höpötellä asioista ja syödä seurassa, mutta oli kiva huomata, että yksinki pärjää.

Ja voi kuinka mä haluisin lopettaa tän tekstin johonkin oikein kliseiseen juttuun, minkä opin tän viikon aikana. Voi kuinka tekiskään mieli ladella oikein äklömakeaa tekstiä itsensä ja uuden suunnan löytämisestä, muutoksesta ja vastaavasta. Mutta kun ei. Ei sillä etten mitään ois hoksannu Krabin reissun aikana, mutta valitettavasti ei mitään maailmankuvaa järisyttävää putkahtanu päähän. Sen kyllä opin kirvelevällä tavalla, etten enää lähe vaeltaa ripsarit silmillä. Ehkä oon vaan niin syvällä ajatuksissani koko ajan, ettei sillä oo eroa missä seurassa oon. Ja kyllähän mulla on vielä se toinen mahollisuus kaivella yksikseni ajatuksiani tän reissun puolella: Emmy suuntautuukin kohti kotia sitten maanantaina ja mulla on tavoitteena körötellä bussilla Kambodzaan ja siitä taas jatketaan yksin, tällä kertaa paljon rennommin mielin, kohti uudenlaista seikkailua. Hymyssä suin ja avoimin mielin vaan, kohta vika viikko Aasiassa käyntii ja musta kuullaan sitte Vietnamin päässä!  


Railay Beach 


Yksi lukuisista hyvistä katuravintoloista

Viimeinen auringonlasku

Suomityttöjen reunion Bangkokissa!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Hiljaisia rukoksia ja suuria tunteita

Tänään vietetään jälleen kuukausipäivää ja reissun viimeiset viikot alkaa lähestyä. Emmyllä on enää alle 2 viikkoa reissua jäljellä ja mullakin enää 4. Nää kaks mennyttä viikkoo on kyl menny nopeesti joten voin vaan uskoa, kuinka pian onkin sitten se päivä, kun lopullisesti meidän yhteinen reissu tulee päätökseen. Välillä mulla tuntuu pieni pistos, kun tiedän Emmyn pääsevän jo takasin kotiin tapaamaan ihmisiään ja viettämään joulua. Mulla virallinen joulufiilistely kotona jää tällä kertaa vähän lyhyemmäks, mikä tuntuu hirveeltä kun odotan jo nyt joulua ja siihen liittyviä juttuja ihan hulluna. Lisäks ois ihana päästä tuttuun ympäristöön kaikkien läheisten luo, pistää ne villasukat jalkaan ja polttaa kynttilöitä joulumusan raikaessa. Mutta ei vielä. Jos ajattelen, että parin päivän päästä pitäs lähtee kotiin, en ois todellakaan valmis. On tääl viel nähtävää ja kun alan ajatteleekin tulevaa, oon ihan täpinöissäni kaikesta ja tiiän, etten tuu katumaan päätöstä jatkaa reissua vähän pidempää. Lisäks vika viikko kuluu serkun perheen luona, jolloin pääsen jo vähän tutumpaan seuraan ja varmasti kotoisan jouluiseen tunnelmaan (tai ainakin toivotavasti). Eli toivottavasti aika menee nopeasti ja kuitenkin ehdin kokea kaikenlaista vielä tässä matkalla.

Elikkä meidän 1,5 viikkonen oleskelu Malesiassa on tullut päätökseen ja kaikenlaista ehittiin sielläkin näkemään. Tosiaan laskeuduttiin Penangiin perjantai-iltapäivänä ja matkattiinkin sitten 1,5 tuntia bussilla saaren toiseen päähän Georgetowniin, jossa nukuttiin niissä kapseleissa (joka oli muuten erittäin positiivinen kokemus ja suosittelen syvästi). Meillä oli vain kaksi yötä vietettävänä siellä, joten ihan kaikkea ei taaskaan ehtinyt näkemään. Lauantaina suunnattiin bussilla buddhalaiseen Kek Lok Si temppeliin, jonne vievä tie alhaalta bussilta oli täynnä pieniä kauppakojuja. Itse temppeli oli nätti patsaineen kaikkineen, vaikka suurelle Buddhalle ei viititty maksaa visiittiä. Ois ollut kyllä kiva osata hiljentyä ees jonkinlaiseen rukoukseen tunnelmallisissa huoneissa, mutta rukousnauhan kyllä ostin ripustettavaksi ja kivuttiin torniin kattelemaan kauas kaupunkiin. Takaisin kaupunkiin tultaessamme oikea bussi oli hieman hukassa mutta onneks paahtavassa kuumuudessa sekä paikallisten intenssiivisen tuijotuksen (ja joskus tööttäilyjenkin) kohteena ei tarvinnu kuitenkaan kauaa odotella. Paettiin kuumuutta ostoskeskukseen, jossa päätettiin käydä leffassa. Teatterin sali ei ollut ehkä ihan samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta kyllä siellä halvasta leffasta nautti. Illalla käytiin kehutussa Red Garden Night Marketissa syömässä halpaa hyvää ruokaa ja nauttimassa täyden ruokailutilan muiden syöjien kanssa esityksistä.

Kek Lok Si



red garden night market oli täynnä ihmisiä nauttimassa katukeittiöiden antimista ja viihteestäkin oltiin pidetty huolta
Vikana päivänä nähtiin Emmyn tuttu ja hänen serkkunsa, joiden kanssa käytiin syömässä aamupalaa läheisessä kahvilassa. Kun oltiin saatu chekattua ittemme ulos hotellista, meidän paikalliset oppaat vei meidät katutorille, jossa päästiin pitelee käärmettä, jonkin tärkeän henkilön kotimuseoon sekä Penang Hillille ihailemaan kaupunkia ylhäältä käsin. Hyvin ehittiin kaikki tehdä, mutta aika ajoissa piti lähteä ostamaan ruokaa ja siitä bussille. Oltiin kyllä saatu nauttia täysillä vieraanvaraisuudesta, kun päivän aikana mistään ei maksettu itse eikä vastaan pystynyt sanomaan. Lopulta oli hyvästien aika ja meidät kuljetettiin toiselle asemalle, josta meidän bussi lähti hieman myöhässä kohti Kuala Lumpuria. Ensimmäinen kokemus aasialaisessa bussissa oli ihan miellyttävä: penkit olivat mukavat ja leveät ja kyyti tasaista, vaikka ulkona riehui ukkosmyrsky ja vettä satoi kaatamalla. Ainoastaan vessan puute ja paikoitellen katosta tiputteleva vesi oli miinusta. Ja joku oli vesiongelmankin ratkaisut hienosti avaamalla sateenvarjon päänsä suojaksi. Aikatauluihin ei ole kyllä muutenkaan täysin luottaminen, sillä matka kesti ainakin tunnin pidempään kuin oli ilmoitettu. Saavuttiinkin myöhään perille ja meidän piti ottaa vielä juna seuraavalle asemalle, jossa meidän host ja Emmyn perhetuttu Annikki nappas meidät kyytiin. Päästiin nauttimaan jälleen omasta huoneesta, yhteisestä parisängystä sekä kylpyhuoneesta. Oli ihan kiva päästä taas asettumaan vähän pidemmäks aikaa jonnekin ja varsinkin, kun KL on Emmylle tuttu entuudestaan.

Raide Penang Hillille



Batu Cave 
 Päivät rytmitty aika nopeasti tietynlaisiksi. Aamulla herättiin hyvissä ajoin, syötiin aamupala ja päivän vietettyämme kaupungilla tai missä lie tultiin suht myöhään takasin. Junilla päästiin liikkumaan hyvin, reitit olivat selkeitä vaikka useampi linja kaupungin sisällä menikin ja ennen kaikkea matkustaminen oli halpaa, kun edestakainen matka makso 4 ringetteä eli alle euron. Asemalta kuitenkin oli matkaa Annikille, joten saatiin pidettyä meidän päivittäistä liikuntasuoritusta yllä. Yhtenä päivänä käytiin kattomassa Batu Cave tempeliä, jossa nähtiin apinoita ruuan perässä ja päästiin kipuumaan ylös pitkiä portaita luolaan, jossa pieneks harmiks oli meneillään joku työmaa. Nättiä temppelissä kuitenkin oli ja junalla taas pääs helposti ja halvasti liikkumaan. Muuten aikalailla vietettiin aikamme KLCC:ssä eri kauppakeskuksissa enkä ihmettele yhtään, kun KLn sanotaan olevan yksi maailman parhaimmista shoppailukaupungeista. Täällä kans ainakin osataan valmistautua jouluun vaikka olen kuullu sanottavan ihan muuta, sillä erityisesti Pavilionissa (yksi kauppakeskuksista) oli kunnon koristelut ja muutenkin kaikkialla oli jouluinen tunnelma. Paettiin kuumuutta pariin otteeseen leffaan ja silti kolmen leffan jälkeen oltiin euroissa maksettu saman verran kuin yhen kerran Suomessa. Myös ruoka oli halpaa ja ollaan mietitty, miksei Suomessa voisi olla samanlaisia foodcourteja kuin täällä tai Australiassa. Onhan meillä semmosia pieniä ravintolarykelmiä, muttei tällästä oikein kunnollista. Vähän pelottaa palata sit Suomen hintojen pariin, onko hintasokeus niin suurta etten näe asioiden kalleutta vai vetäydynkö ostamasta yhtään mitään pariin kuukauteen?

Vikana päivänä mentiin Annikin ja hänen ystävättären kanssa golf clubille syömään tuhti lounas, jolla sain maistella taas ihan uusia makuja. Rohkeasti kun maisteli eri asioita, sai hyvin selville, mitkä on niitä omia juttuja ja mitkä taas ei. Ruokailun jälkeen suunnattiin Ikeaan, joka oli kyl yks hullunmyrsky: ruuhkaa oli niin matkalla, kaupan sisällä että jonoissa. Suomessakin kyllä Ikea osaa välillä ruuhkautua hyvin, mutta tää oli taas jotain ihan toista luokkaa joten jos mieli tekee Malesiassa mennä Ikeaan vähän kattelemaan tuttuja juttuja, suosittelen pidättäytymään. Saatiin kuin saatiinkin sieltä sit jätskit ja lähettiinki jo suuntaamaan kotia päin. Käytiin vielä läheisessä kauppakeskuksessa, Bangsar Villagessa, ostamassa seuraavalle päivälle evästä sekä Annikille kukka kiitokseksi vieraanvaraisuudesta. Ja kerrankin päästiin kävelemään koko matka ilman pelkoa siitä, että kastuttais läpikotaisin, mikä oli todella virkistävää vaihtelua. Tosiaan toinen syy siihen, miks niin paljon vietettiin aikaa kauppakeskuksissa, oli sää. Lähtiessä saattoi olla ihan hyvä sää, mutta yleensä jossain vaiheessa taivas repes ja monesti takas tultaessa kastuttiin enemmän tai vähemmän. Yhtenä kertana ihmiset odotti ovien takana katukauppiaita myymään sateenvarjoja, kun taivaalta oikein tulvi vettä ja läpsykkäät oli vedessä kahlatessa kätevät. Mutta mitä muuta sitä vois odottaa sadekaudelta, ei sentään kylmää suihkua ollut. Muuten KL oli kyllä kiva paikka ja varsinkin, kun sai tutulla yöpyä, mutta kyllä ihan innolla odotti eteenpäin jatkamista taas uusiin maisemiin.

Kuala Lumpurin Twintowers molemmissa asuissaan
Eilen siis hyvästelin Malesian ja otettiin suunnaks Singapore. Koko matka oli kyllä hyvin jännittävä, mutta perille selvittiin loppujen lopuks. Aamulla Annikki heitti meidät suurelle juna-asemalle, joka osottautukin vääräks paikaks. Ongelma ei ollut sen kummoisempi, saatiin otettua taksi oikeeseen paikkaan eikä kyyti maksanut lopulta kuin vain 18 ringetteä eli 4euroa. Saatiin boarding passit tiskiltä ja vähän evästä ostettuamme suunnattiin bussille. Bussi lähti tällä kertaa ihan ajoissa ja ekat 2,5 tuntia menikin mutkattomasti maisemia kattellessa ja torkkuessa. Juttu muuttuikin jännittävämmäks, kun pysähdyttiin vessatauolle. Pysähdyspaikka ei ollut mikään moderni ja siisti ja lattialla saattoi maata ruumis (ainakin vieressä hysteerisesti itkevä tyttö sekä se, että koko mamma oli peitelty hyvin lakanoilla, olivat aika selkeitä merkkejä). Bussiin takaisin istuttuamme meidät käskettiinkin ulos, ottamaan kamat ja sen enempää selittämättä meidät ohjattiin toisen bussin luokse. Kun meille ei vastattu kysymykseen, että oliko kyseinen bussi menossa Singaporeen, noustiin kyytiin ja toivottiin parasta. Ennen rajaa oli vielä pari pysäkkiä ja kun pysähdyttiin jossain vaiheessa, ilman mitään infoa seurattiin muiden perässä ulos ja siitä passintarkastukseen. Leimat saatiin helposti, mutta bussiin löytäminen uudelleen oli hieman hakusessa. Lopulta päästiin kuin päästiinkin bussiin ja jatkettiin seuraavalle rajaetapille, josta selvittiin läpi yhtä hyvällä menestyksellä kuin edellisestäkin. Bussissa ei taaskaan herunut mitään tietoja, joten hetken haahuiltuamme asemalla bussiamme löytämättä päätettiin hypätä toiseen bussiin, josta maksettiin pari euroa lisää. Voi olla, että tälle asemalle meidän kuuluikin jäädä, mutta vieläkin jäi vähän epäselväksi. Täällä tosiaan saa sitä mistä maksaa, joten voi olla että muutamalla lisäeurolla voisi saada vähän paremman kuljetuksen. Kuski ja hänen kaverinsa olivat hyviä tyyppejä, kyselivät meiltä kaikenlaista ja ottivat meistä kuvankin. Ainakin päästiin lopulta pääteasemalle, josta piti vielä ottaa taksi hostellille. Tämäkin osottautui haastavaksi tehtäväksi, kun kaksi tai kolme ensimmäistä taksia ei suostunut ottamaan kyytiin. Eivät tienneet osoitetta eikä nähtävästi gps ole täällä vakiovaruste takseilla. Lopulta sit eräs kuski löys perille ja viimein, lähes 8 tunnin monivaiheisen matkaamisen jälkeen, päästiin hostellille. Lähettiin aika nopeasti tutkailemaan lähimpää ostoskeskusta ja metrolla sit vielä enemmän keskustaan päin, jossa nähtiin mahtipontinen vesishow. Pikkusen eri meininki kuin Suomessa, vaikka hintatasoltaan liippaakin sitten läheltä. Onneks pääsee taas kohta halvempaan ympäristöön, niin ei tarvitse pelätä turhanpalttista kuluttamista.

Singapore


Tänään sit kulutettiinkin vähän enemmän, kun vietettiin meidän kuukaspäivää Singaporen Universal Studiolla. Lähettiin aikasin metrolle, jolla päästiin helposti yhdellä linjalla aivan lähelle. Koska mentiin keskellä viikkoa, nyt ei oo sesonkikausi ja sää oli epävakaa, ei kohdattu mitään ruuhkaa. Säästyttiin lippujonoltakin, kun oltiin saatu liput alennettuun hintaan hostelliltamme. Oltiin niin hyvissä ajoin, ettei ihan kaikki alueet olleet vielä auenneet ja heti ensimmäiseen laitteeseen päästiin jonottamatta. Siinä ensimmäisessä laitteessa sitten jo huomasi laadullisen eron Linnanmäkeen: nopea vuoristorata meni oikeasti pimeässä paikassa lujaa vauhtia, teki äkillisiä pysähdyksiä ja efekteinä oli mm. lieskat katossa. Harmiksi taivas uhkaili ukkosella sekä sateella, joten ulkolaitteet suljettiin pariksi tunniksi pois käytöstä heti alkuun. Päästiin kuitenkin käymään monessa laitteessa siinä välissä ja lopulta onneksi pienestä ripottelusta huolimatta muutkin laitteet avattiin ja päästiin testaamaan (tottakai) paikan hurjin vuoristorata. Tosiaan jonot laitteisiin ei olleet mitenkään pitkiä, pisin odotus oli ehkä tunnin mutta useasti päästiin suoraan juoksemaan laitteeseen. Jossain 6 tunnissa ehittiin käymään 8 laitteessa ja välissä syömässä, joten siinä mielessä oli hyvin käytetty päivä (ja raha). Jotkut on valittanut Singaporen Universalin koosta jenkkien puistoon verrattuna ja puisto oli kyllä semi pieni, mutta ehittiin näkemään hyvin se päivässä ja suurin osa laitteista oli todellakin hyvin panostettuja, joten mitään valittamista ei ollut. Kipein jaloin suunnattiin takaisin hostellille päin tyytyväisenä saavutukseemme.

Huomenna sitten erotaan Emmyn kanssa viikoks ja mun matka jatkuu ilmojen halki kohti Krabia, kun Emmy palaa takasin Malesiaan. En oo vielä ihan käsittäny koko asiaa, että tuun olemaan ihan itsekseni ekaa kertaa kolmeen kuukauteen. Mulla on ollut vähän ristiriitaisia ajatuksia tosta tulevasta etapista, mutta pääasiallisesti odotan sitä positiivisin mielin. Oli ihana lukea jotain tekstiä yksin matkustamisesta ja tajuta, ettei heti tartte saavuttaa kaikkea. Otan tän ihan puhtaasti jonkinlaisena lomana: pari ekaa päivää otan ihan rennosti, makoilen auringossa ja luen kirjaa, tutkailen vähän lähi ympäristöä mutta enimmäkseen vain oleskelen. Totuttelen ajatukseen yksin olemisesta vieraassa paikassa ja sitten kun olen valmis, aktivoidun kunnolla. Oon aluksi Railay Beachilla pari yötä ja sitten suuntaankin muutamaks päiväks Phi Phi saarille, joten ei tää reissu ihan pelkäks makoiluks mee. Saa nähä, miten tää viikko menee ja mihin päädyn Phi Phin jälkeen ennen Bangkokiin lentämistä, mutta en ota siitä nyt paineita. Pääasia on, että viihdyn ja otan kaiken ajan ittelleni. On kiva vielä nähä sit Emmyn kanssa Bangkokissa ennen kuin taas matkaan yksin kohti uusia maisemia. Hakuna matata siis, vika kuukaus matkalla käyntiin ja toivottavasti se sisältää vielä paljon naurua, hyvää ruokaa ja uusia kokemuksia!

PS edelliseen postaukseen on tullu kuvat, neki voi käydä kurkki:)




"meidän pitää olla muodollisia kun ollaan Lordi Farquaadin linnan edessä" -emmy

perjantai 13. marraskuuta 2015

Suunnanmuutoksia ja uusia makuja

Me ollaan saatu jo uus motto tällä reissulla: elämä heittelee. Vain hetki viime blogipostauksen julkaisemisen jälkeen tuli varmistus, ettei lento lähde aamulla. Siitä alkoikin sitten parin päivän puhelinsota, kun ensin kyseltiin lentoyhtiöltä tarkempia tietoja ja sen jälkeen expedialta, jonka kautta tää lento oli buukattu. Joka päivä piti oottaa, että sais tietää seuraavan päivän lentojen kohtalot, mutta lopulta ei sit enään jaksettu sitä loputonta odotusta vaan vaihettiin määränpääks Phuket. Saatiin siis nauttia lähes viikko enemmän Warburtonista ja Johnin vieraanvaraisuudesta, vaikka suurin osa voimista meni lentotietojen päivittelyyn, puhelinpidossa olemiseen sekä uusien varausten tekemiseen. Aluksi lennon peruminen ärsytti, sillä se aiheutti meille niin paljon päänvaivaa ja suunnitelman muutoksia, mutta parin päivän päästä koko tapahtuma tuntui vain koomiselta. Ei meille oo hirveesti vastoinkäymisiä käynyt tällä reissulla, joten ehkä yksi tämmönen sallitaan.

Vaikka suurin osa päivistä menikin iha majapaikassa (tarkemminki sängyssä) oleskellessa, päästiin viel kiertelee lähialueilla. mm. nähtiin Melbourne kaukaa Mt Dandenongilla, kivuttiin Mt Donna Buangin pilvisellä huipulla torniin ja käytiin käppäilemässä farmilla, jonka vieraanvaraiset omistajat tarjosivat meille illallisen. Vikana päivänä päästiin käymään myös toisenlaisella farmilla, jotta nähtäisiin useampia luonnonvaraisia kenguruita ja siellä sit tosiaan nähtiin niitä oleskelemassa ruohikossa ja metsässä. Oli kyl melkoinen näkymä, kun lähes sata kengurua hyppi vauhdilla eri suuntiin, kun ennen tätä hetkeä oltiin onnistuttu bongaa se tasan yks. Kiiteltiin kovasti kaikkia ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jota ollaan koko reissun aikana saatu monelta eri taholta. Oon kuullu, että kanadalaiset ovat maailman ystävällisintä porukkaa, mutta henkilökohtasena mielipiteenä australialaiset vetävät kyllä vertoja. Totunkohan enään suomalaiseen kulttuuriin, jossa tervehditään väkinäisesti, tuntemattomille ei hymyillä ja small talk aiheuttaa ahdistusta?
Warburtonin keskusta ja mehukkaat kirsikat


Päästiin kuin päästiinkin sitten maanantai-ilta viettämään lentokentällä, kun meijän lento lähti aamuyöstä. Jotenkin tuntu oudolta ajatella, että nyt oikeesti Australia jää taakse, vaikkakin oikeasti pysty huokaisemaan vasta silloin, kun kone nousi ilmaan eikä mikään voinut enää estää lähtöä. Olo oli epätodellinen, mutta odottava. Vihdoin päästään Aasiaan! Ennen lopullista päämääräämme oli vielä välilasku Singaporessa, jossa nähtiin punaisen auringon nousevan ja sain kokea ensimmäistä kertaa lattiavessassa käymisen riemun. Phuketissa oltiin joskus puol 10 aamulla, ja kentän ovista ulos astuessa tunnelma oli täysin erilainen kuin Australiassa. Lämmin, kostea ilma lävähti naamalle, paikalliset yrittivät tarjota taksipalvelujaan ja sekavaa liikennettä ohjasi poliisi, jonka pillin vihellykset kaikuivat seinistä. Lopulta mekin saatiin taksi ja päästiin kokemaan paikallinen ajokulttuuri. Meidän kuski ei hirveesti liikennesäännöistä piitannut, vaan ohitti muita autoja ylinopeudella vastaantulijoiden kaistalta. Mikään kova ruuhka ei ollut, mutta silti liikennettä oli paljon. Välillä pelotti myös skoottereilla ajavien, joita eksyi aika ajoin muun liikenteen joukkoon, puolesta. Matka kesti ainakin yli tunnin ja Kata Beachilla vielä pyörittiin pitkä aika ennen kuin kuski löysi oikean osoitteen. Köykäisellä englannilla saatiin pahoittelut, mutta lopulta euroissa tuo pyöriminen ei meille hirveästi maksanut ylimääräistä. Hotellimme vastaanotossa tarjottiin meille kylmää juotavaa ja saimme huoneemme normaalia aikasemmin. Vesi ja ilmastoitu huone oli kyllä kaivattua matkustamisen jälkeen ja ehittiinki lepää ennen ympäristöön tutustumista. Kata ja Karon Beachilla oli vielä auringonpalvojia, vaikka aurinko oli hiljalleen alkamassa laskee. Kaupittelijat, tuktuk kuskit sekä hierojat huutelivat kaduilla perään ja katuravintoloista oltiin jo innokkaasti ohjaamassa pöytään, jos erehtyi katsomaan listaan päinkään. Lopulta päädyttiin pieneen ravintolaan Kata Beachin lähellä ja sain maistaa ensimmäistä kertaa aitoa thaimaalaista ruokaa, joka vei kyllä   kielen mennessään ja maksoi ainoastaan juomineen n. 5€. Ostettii vielä ruokaa ja hedelmiä aamuksi ennen kuin suunnattiin takaisin hotellille. Istuessamme parvekkeella  hedelmiä syöden, lämmöstä nauttien ja horisontin salamointia katsoen yritimme käsittää, että nyt tosiaan ollaan Aasiassa ja ollaan reissussa jo kolmatta kuukautta eikä oo pitkä aika joulukuuhun. Myös se, että on ollut saman ihmisen kanssa näin pitkään yhtäjaksosesti, on aikamoinen saavutus. Toisaalta kumpikaan ei malta oottaa päästä viettää joulua kotiin mutta siinä istuessa oltiin kyllä ihan sairaan onnellisia siitä, että istutaan just siinä eikä missään muualla.


punainen aurinko Singaporessa

paikallisia ruokia


Kata beach
Karon Beach auringon laskiessa
Hyvin levättyämme yön yli nautittiin aamupala parvekkeella ja lähettiin köllimään rannalle. Vaikka oli pilvistä, lämpö tuntu ihan luissa asti ja iho sai takasin tässä muutaman viikon aikana haalistunutta väriä. Illalla käppäiltii Pazaariin eli eräänlaiselle kaupparyhmittymälle Karonin toisessa päässä, mutta mitään ihmeellistä ei löydetty joten suunnattiin yhteen lukuisista rantakadulla olevista hierontapaikoista, joiden edessä istui aina muutama hieroja odottamassa ja huutelemassa "massage". Sain siellä pitkään odotetun thai hieronnan ja Emmy sai kynnet kuntoon. Multa saatiin varsinkin selkä hyvin rusautettua ja lihasjumeja auki, mutta koska kyseessä oli koko kropan hoito, ei   joitakin ongelmakohtia ehitty tarpeeksi leipoa. Olin kuitenkin tyytyväinen 300bahtia eli jonkun kympin maksaneeseen hoitoon ja hyvillä mielin lähettii syömään. Kaikkialta huomasi, että kun Australiassa oli saksalaisia, Phuket on venäläisten. Lähes kaikki listat oli venäjäksi ja vaikka Suomenkin lippuja näkyi joidenkin ravintoloiden ovenpielissä ja meillekin huudeltiin suomea, on varmaan yli puolet turisteista (tai muutenkaan alueen väestöstä) venäläisiä. Ei sillä että haittaisi, mutta tulipahan semmoinenkin huomio tehtyä.

parvekeaamiainen, josta suoraan Karonille muiden sekaan



Viimeisenä päivänä onnistuttii hyppäämään Katan ja Karonin läpi menevään pieneen bussiin, joka vei meidät saaren toiselle puolelle Phuket Towniin vaivaisella 35bahtilla. Matka meni verkkaisesti ja saatiin nauttia maisemista sekä liikenteestä. Päädyttiin perillä Central Festival -nimiseen kauppakeskukseen, jossa kierreltiin kauppoja mutta josta lopulta saatiin hankittua ainoastaan ruokaa. Illalla huoneessa yritettiin miettiä jatkomahdollisuuksia ja lopulta päädyttiinki buukkaamaan lento seuraavaksi päiväksi Penangii, jossa viihdytään pari yötä. Siinä rättiväsyneenä yrittäessä etsiä hyvää yöpymispaikkaa teki mieli vain kääntyä kyljelle, sulkea silmät ja unohtaa hetkeksi passinumero, pakkaaminen ja hotellivaraukset. Joskus sitä ei jaksaisi ainaista muuttoliikettä paikasta toiseen ja haisevia vaatteita, jotka on sullottu ties miten pieneen koloon rinkan uumeniin. Lisäksi ainainen epävarmuus uuvuttaa: uskaltaako täällä syödä, onkohan tää oikea bussi, sortuukohan tää ritilä jos kävelen sen yli? Joku toimittaja oli kirjoittanut hesarissa reppureissaamisen kääntöpuolista ja pystyin kyllä samaistumaan lähes kaikkeen. Joskus sitä tosiaan ois vaa helpompi "heittää rinkka sillalta ja ostaa lentoliput kotiin".

Ja silti täällä sitä ollaan, aivan uusissa maisemissa maistelemassa aasialaista arkea. Väsyttää joo, mutta osittain hyvällä tavalla. Söin just mäkkärissä aterian ja mcflurryn alle kolmella eurolla ja nyt nukutaan pari yötä kapseleissa. kapseleissa. Kaikkea sitä pääsee kokemaan ja kaikesta otetaan kyllä ihan täysillä ilo irti, vaikkei niin hauskaa olisikaan. Lause "kokemus sinäänsä" on tullu sanottua jo aika monta kertaa tällä reissulla, ja tottahan se on. Tää kaikki tekee tästä reissusta vielä jännemmän ja, mikä tärkeintä, täysin omanlaisensa. On hassua joskus tulevaisuudessa kertoa juttuja tältä reissulta ja tietää, että ne on oikeesti tapahtunut. Täysin vaaleanpunaista unelmaa ei täällä eletä, mutta ei voi muuta todeta kuin etten missään nimessä tätä vaihtaisi poiskaan.


oma "kapseli" Penangissa