Big city life (+kuukausipäivä woop!)

Viikko on vierähtäny taas iha hirveen nopeesti, ja ennen ku huomattiinkaa on menny tasan kuukaus siitä, kun päästiin viimein matkaan. Toisaalta tuntuu, et kaikki on tapahtunu niin nopeesti, toisaalta täällä olo tuntuu taas vuosilta. Ja pitkä matka me ollaan ehitty tekeeki: Cairnsin pienestä backpackereiden ja muiden turistien “kyläyhteisöstä” tänne Brisbaneen, ihka oikeaan kaupunkiin on matkaa tehty sellaset 1700km, mikä vastaa puoltoista Hanko-Utsjoki väliä. Tie on vienyt vuorten ympäröimästä pienemmästä kaupungista maatilojen läpi sekä paratiisirantojen kautta pilvenpiirtäjien hallitsemaan suurkaupunkiin, kaikkea on koettu ja paljon on vielä suunnitelmia toteuttamatta.

Tähän väliin kerron pikasesti meidän reissusta Fraser Islandille, joka on siis maailman suurin hiekkasaari, jossa näkymää hallitsevat laajat hiekkadyynit sekä tiheä metsä. Kyseessä ei siis oo mikään pikkusaari, vaan pituutta saarella on oikeasti yli 120km. Voitte siis kuvitella sen hiekan määrän... Varhain perjantaiaamuna pakattii jeepit ja minä, Emmy sekä yks itävaltalaistyttö Julia saatiin sit porukan pienimpinä paikat auton takaosasta, jossa jalkatilaa oli meidänkin kokoluokkaan nähden niukasti. Samaan autoon mahtui myös norjalainen, pari saksalaista jotka oltii tavattu Cairnsissa aiemmin, sveitsiläispoika sekä suuripersoonallinen britti, josta tuli meidän henkilökohtainen kuljettaja (ajamiseen vaadittiin 21 ikää), eli erilaisia persoonia niinkin pieneen tilaan mahtuu paljon. Ajettiin lautalle hieman epävarmempaa kyytiä, kun pari vaihdetta ei suostunu oikeen tottelee ja muutenkin ohjattavuus on hieman erilaista normiautoon verrattuna. Saarella ei ajo ainakaan tasaantunut, kun kuljettiin kuoppaisia hiekkateitä paikasta toiseen. Meressä täällä(kään) ei kannata uida haiden sekä suurten aaltojen pelossa, mutta saarelta löytyy muutama makea, kirkasvetinen järvi, joista ainaki osasta pysty jopa juomaan. Toinen järvistä sijaitsi metsän reunalla keskellä hiekkadyynejä pienen kävelymatkan päässä rannalta ja siellä päästiin kokeilee jopa sandboardingii joka oli ihan huippua! Pelko kaatumisesta muuttu rennoksi menemiseksi, vaikka saatiin pari kertaa hyvät naurut eeppisistä epäonnistumisista. Ajettii myös saaren itäisellä rannalla, joka jatku silmänkantamattomiin ja jonka toisella puolella meri pauhusi. Meidän leiri sijaitsi rannan läheisyydessä, missä yövyttii, kokattii päivällistä sekä pelattii yhdessä hauskoja pelejä, ja ihmisistä kuoriutu uusia puolia. Yö sit vietettii kuka missäkin, ite nukuin teltassa puoliks lattialle muodostuneessa lammikossa, mutta tämmöselle kokeneelle eräretkeilijälle se ei tuottanut vaikeuksia nukkumisen suhteen.

Seuraavana päivänä ekana pysähdyttii pienellä virtauksella Eli Creekillä, jota kutsutaan myös nimellä “Hangover creek”, sillä sen pitäisi parantaa krapula:D Sen jälkeen sää muuttukin todella vaihtelevaks, mutta suurimmaks osaks tuuli ja sato vettä, mut onneks tällä reissulla se ei ollut niin suuri harmi.  Nähtiin rannalle haaksirikkoutunut laiva, kiivettiin kalliolle, joka oli saaren itäisin kohta, moikattiin kilpikonnia ja käytiin pulikoimassa Champagne Pools ‘illa (jonka jälkeinen kuivuminen oli aikamoinen prosessi). Säästä huolimatta näkymät oli kauniita, ajotiet heitteleviä ja kaikki tekemisen arvosia. Illalla oli taas sama kaava: tehtiin ruokaa, kytättiin kateellisina muiden valmiita ruoka-annoksia oman pastan vielä kypsyessä, juotiin kuka nyt mitäkin ja pelattiin pelejä. Hauskaa oli, joillakin meni ehkä vähän liiankin lujaa, mut oli kiva kun kaikki pysty olemaan samaa porukkaa.

Vikana aamuna pakattiin tavarat takas autoihin ja suunnattiin vielä parille paikalle ennen lautalle lähtöä. Lautalla sitten mietittii, kuinka paljon ryhmä oikeasti vaikuttaa retken laatuun. Meillä kävi todella hyvä tuuri ihmisten suhteen sekä Whitsundaysilla että Fraserilla, mikä teki reissusta vielä onnistuneemman. Backpackereille tämmönen sosialisoituminen on ehkä vähän helpompaa, sillä moni on samassa tilanteessa kuin muut ja siinä mielessä tuntee kuuluvansa joukkoon eikä ketään jätetä yksin. Pienen pettymyksen koin siinä, ettei nähty yhtäkään dingoa, valasta, haita tai delfiinejä, joista moni on meille hehkuttanu. Kuitenkin lauttamatkan jälkeen hostellille ajaessamme nähtiin vihdoin ja viimein kenguru auton ikkunasta! Heti hostellille päästyämme ihmiset suorastaan juoksi suihkuihin pesemään parin päivän liat ja hiekat kaikkialta ja puhtaiden, kuivien vaatteiden vetäminen päälle tuntu joltain aivan uskomattoman ihanalta. Illalla, kun oltiin saatu ittemme taas ihmisten näkösiks, vietettiin vielä viimeinen ilta yhdessä, käytiin ravintolassa syömässä ja tutustuttiin lisää uusiin ihmisiin (yllätys yllätys) juomapelien merkeissä. Oli kiva, kun kaikki pysty vitsailemaan toisilleen ja moneen löyty vahvojakin yhteyksiä. Lisäksi on ihanaa, kun näihin ihmisiin voi törmätä sattumalta uudelleen matkan edetessä, niinkuin tähän takapenkin jakaneenseen Juliaan. Verkosto myös kasvaa todella nopeasti, kun uusiin ihmisiin tutustuu lähes päivittäin. Yksinäisyyttä täällä ei tarvitse siis pelätä, kunhan vain uskaltaa suunsa avata.






























Hervey Baylta otettiin bussi kohti Brisbanea, jossa sit kuumeisesti illalla yritettiin yöpymispaikkaa. Pari seuraavaa päivää menikin  sit kaupunkia tutkaillessa, pankki- ja muita virallisia asioita hoidellessa sekä hostellissa oleskellessa, sillä aikataulujen mukaan eläminen ja kaikki se sosiaalisuus oli kyl uuvuttanut meidät hyvin. En tiedä miks musta tuntuu niin hyvältä olla pitkästä aikaa ihan oikeassa kaupungissa, jossa elää ihan oikeita ihmisiä, joilla on ihan oikea työ. Samanlaista tekemistä täällä ei ole kuin esim. Cairnsissa, mut täällä oikeasti tuntuu siltä, että voisi etsiä töitä jostain eikä kuitenkaan tylsyydestä tartte kärsiä. Pari päivää sit tavattiin hostellissa ehkä yks oudoimmista ihmisistä ikinä, Paul, joka vaan päätti, että vietetään päivä yhdessä erään suomalaisen kanssa ja Juliakin pääsi mukaan. Siinä sit meni koko päivä, kun kuunneltiin tän miehen jatkuvalla syötöllä tulevia tarinoita ja katottiin sen jakavan spontaanin idean saaneena ilmasta vettä vastaantulijoille, käytiin yhdessä jokiajelulla ja syömässä, kunnes illalla katottiin ihmisten yrittävän tuhota jättimäistä 1kg painavaa hamppariannosta alle 10min (mikä lopulta jäi alittamatta, mutta saavutus se oli sekin) ja mentiin kasinolle vähän pelailemaan. Tämä Paul on kyllä monella tapaa kummallinen persoona, mutta hän on samalla ehkä hyvätahtosin tapaamani ihminen. Aamulla hän ihan vapaaehtosesti teki meille pannareita ja jako omia ruokiaan kaikille halukkaille ja lupas meitä löytämään töitä, sillä persoonansa ansiosta hän saa helposti yhteyden muihin ihmisiin. Lisäksi tänään ukkosmyrskyn jäljiltä läpimärkinä (3km kävely hostellille, erittäin virkistävä kokemus) hostellille palatessamme yks työntekijä toi meille pyyhkeet ja varmaan säälistä anto ilmasen pääsyn nettiin. Täällä tosiaan kohtaa erilaisia ihmisiä, mikä on matkan osalta aikamoinen rikkaus eikä vielä ei oo tullu hetkeä, jolloin ois tuntenu olonsa turvattomaks tai loukatuks, mikä saa oikeasti haluamaan jatkaa tätä matkaa. 






















Valmiina haasteeseen! (hyi teki pahaa ees kattoa sitä rasvan määrää)


Ei ihan 10min mutta silti hyvä suoritus
Ihmisistä tosiaan on monenlaista hyötyä, sillä lauantaina sit päästiin kattelemaan itärannikkoa ilmasta käsin, kun Julian hostperheen isä oli halukas heittämään tytön Byron Baylle omalla pienkoneellaan ja me Emmyn kaa päästiin kans mukaan saattamaan. Lyhyiden yöunien jälkeen väsymys painoi aikalailla ja vähäinen aamupala aiheutti hieman heikon olon, mut kokemus oli kyllä heräämisen arvonen: näki kaikkien vuorten yli, monet valaat vaels alapuolella merellä ja ohitettiin Gold Coastin korkeat rakennukset. Byron Bayssa ei ehitty itse kaupungissa käymään kun piti hyvästien jälkeen lähteä jo takaisin kohti Brisbanea. Hostellilla otettiin ansaitut nokoset ja illalla hostellin katolla katottiin Brisbanen joen yllä paukkuneet ilotulitukset. On kyl ollu hyvä tuuri myös näiden tapahtumien kanssa, mikä on antanu vielä enemmän nähtävää ja koettavaa. Koko ajan ei tartte kuitenkaa olla menossa ja tälläkin hetkellä vaan istutaan sohvilla ja mietitään omia juttujamme ja se on oikeasti ihan okei. Tänne on tulossa myös viikon parin päästä Oktoberfest, josta ehkä ois potentiaalia työmarkkinoilla. Myös tää Julian hostperheen isä lupas kysyä omilta tutuiltaa, joilla on ravintola täs keskustan reunalla, että likenisikö meille mitään tekemistä ja samalla rahan- sekä kokemuksenlähdettä. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että meillä onnaa ja päästään näyttämään, ettei turhaan olla työskennelty asiakaspalvelualalla!



















Kuukausi täällä on siis nyt mennyt, on ollut sekä hyviä hetkiä että vähän huonompia, eli täällä eletään kuitenkin ihan normaalia elämää. Aluksi mietitytti, tuunko ikinä tottumaan joihinkin asioihin ollenkaan, mut oon nopeasti oppinut mm. asumaan hostelleissa muiden ihmisten kanssa samassa huoneessa ja ottamaan ilon irti ilmasesta ruuasta kun sitä on tarjolla, mutta silti kaipuu tiettyjä asioita kohtaan on kova. Loppuun sopii hyvin tämmönen pieni lista asioista, mitä oon ikävöinyt eniten tän alkutaipaleen aikana:

Ruisleipä
Se kertoo paljon, että tää tuli ekana mieleen. Valkonen leipä tulee jo korvista ulos, mut joskus sitä vaa tulee ostettuu halvan hinnan vuoksi. Tuun tyhjentää kokonaisen pussin Vaasan ruispaloja, kunhan vaan kotiudun täältä.

Perhe, ystävät yms.
Vaikka täällä saa kokoajan uusia tuttavuuksia, ikävä kotipuolessa olevia kohtaan ei oo kadonnut kokonaan. On kuitenkin ihanaa, että puhelimen ja osittain tän blogin avulla voin pitää jonkinlaisen yhteyden ja kuulla tuoreimmat juorut.

Oma sänky
Leveä, pehmeä, täydellinen.

Kunnon suihku
Se, että vaihtoehtona ei ole pelkästään peseytyminen joko tulikuumassa tai jääkylmässä, on aikamoista luksusta.

Oma tila
Joskus sitä vaan kaipaa, että saa olla ihan vain yksin omassa huoneessa eristyneenä muulta maailmalta, katsoa leffoja tai muuta järkevää eikä tarvitse välittää mistään tunteihin. Ja ehkä sosialisoitua sillon, kun on itse valmis kohtaamaan maailman. Tai sit ei.

Kotiruoka ja täysi jääkaappi
Ruokaakin on alkanut arvostaa ihan uudella tasolla, vaikka eihän se ennen tätä reissua ollut mikään epäselvyys. Erityisesti iskän tekemä kasvisvuoka on usein mielessä sekä kuva täydestä jääkaapista, josta saa otta ihan mitä vain monipuolisesta valikoimasta ruokaa - vieläpä ilmaseksi (tai siis on siitä maksettu joo, mutta sillä hetkellä siitä ei enää tartte maksaa).

Nää nyt tuli ekana mieleen, mutta en nyt kuitenkaan valittais olostani täällä. Huonoista hetkistäkin (joita ei onneksi ole kuitenkaan paljoa) huolimatta en oo katunut hetkeäkään, et tänne tuli lähettyä enkä oo vielä kyl valmis palaamaan kotiin. Jouluksi kotiin -slougan on alkanu vahvistua entisestään, sillä olo täällä tuntuu luontevalta mut samalla into opiskelua kohtaan on ehkä hieman nostanut päätään, joten keväällä alkaa sit kokeisiin valmistautuminen kunnolla. Mutta who knows, mitä vain voi tapahtua ja voin ollaki kotona jo ens viikolla tai vasta ens kesänä. Parasta on, että elää vaan hetkessä eikä mieti liikaa tulevaa, sillä mikään ei oo varmaa. Ja se se vasta on mahtavaa, kun on mahollisuus elää täälleen.

Ehkä oon taas saanu turista tarpeeks tänne. Lämpimät terkut täältä auringosta sinne pimeneviin iltoihin. Polttakaa paljon kynttilöitä, nauttikaa aidosti hyvästä kotiruuasta ja pitäkää ittenne onnellisena!

Tuskaa, hikea ja naurua paratiisisaarilla

Lähes 13,5h bussimatkan jälkeen ollaan rantauduttu juuri Hervey Baylle, jonka lähistolla sijaitsee maailman suurin hiekkasaari sekä meidän seuraava kohde Fraser Island. Se ei tosiaankaa oo meidän ainoa saari tän viikon aikana, sillä viikon aikana käytiin siis sekä Magnetic Islandilla että Whitsundayn saarilla. Cairns jäi taakse melkeinpä tasan viikko sitten aamuyöstä, kun oltiin raahauduttu suoraan syömästä ja baarista ja hetken aikaa etsiskelty bussipysäkkiä. Lisäksi oltiin aamulla noustu siinä klo5 water raftingiin, joka oli Tullyssa. Tuntu raskaalta herätä, mutta oli ihana vaan katsoa, kuinka aamu hiljalleen valkeni, usva pelloilta väistyi ja nähtiin wallabikin (=pienen kengurun nakoinen otus). Toisin kun yleensä, meillä ei ollut koskenlaskussa yhtä isoa venettä vaan kaikilla oli omat pienet, itseohjattavat "paatit". Ruhjeilta ei vältytty kun välillä päädyttiin menemään väärista ja kivististä kohdista, Emmyllä oli koko touhun jälkeen melkeen kämmenen kokoinen mustelma sisäreidessä ja mun jalat oli muutenkin kovilla, mutta hauskaa oli ja naurua riitti. Meitä oli pieni porukka ja syödessä sekä takaisin Cairnsiin palatessa tuntui kivalta, kun kaikki puhuivat ja heittivat läppää keskenään. Meiltä udeltiin paljon Suomesta ja mietittiin, etta "Freestylerin" pitäisi olla kansallislaulu. Yks Matt pyys meitä sit syömään ja pikaisen hostellikäynnin jälkeen suunnattiinkin ekaa kertaa koko reissun aikana kunnon ravintolaan syömään, jossa pidettiin myos myöhemmallä kultakalakisa, jossa ihmiset osti jopa 30dollarilla kultakaloja ja kisasivat siita, kenen fisu on nopein. Kaikista parasta oli, etta suurin osa osallistujista oli iältään 35-50v ja aivan liian tosissaanXD

Joka tapauksessa päästiin lopulta bussiin ja oli outoa miettiä, ettei tälläkertaa takas oo tulemista, mutta koko bussimatka menikin sitten vaihtelevalla unenlaadulla nukkuen jääkylmässä bussissa liian vähällä pukeutumisilla. Puoli 6 aamulla oltiin Townsvillen terminaalilla odottamassa terminaalin aukeamista, kun aurinko hiljalleen alko nousta meren takaa ja jotkut (hullut) olivat jo aamulenkillä. Tunnin odottelun jälkeen päästiin lautalle, joka vei meidät "Maggielle" ja sieltä otettiin ainoina matkustajina bussi hostellille. Seiskan jälkeen oltiinki jo chekattu ittemme sisään ja siitä alkoikin kuuden tunnin odottelu. Aika kului nopeasti riippukeinussa muutaman tunnin torkkuessa, auringon pikkuhiljaa alkaessa lämmittää kunnolla ja tuulen puhaltaessa sekä yleisesti auringossa paistatellessa. Hostellilla tuli käymään Cairnsissa tapaamamme suomalainen Mia ja siinä sit syötiin hostellin baarissa ennen majottumista ja lähistön tutkailua. Ite hostelli oli aivan uskomaton verrattuna edellisiin kokemuksiin: se sijaitsi aivan rannalla, huoneet olivat oikeasti pienia mökkejä, meidän huoneen terassilta oli aivan uskomattomat näkymät ja vihdoin päästiin kunnolliseen suihkuun! Vähäisestä unesta johtuen illalla vetäydyttii nukkuu todella aikasin ja sain vedettyä melkein 12h unet, jotka todellakin tuli tarpeeseen.

Seuraavana päivänä lähettiinkin sitten klo10 jälkeen käppäilemään pienen mutkan metsään tekevää kävelyreittiä pitkin kohti Horseshoe Bayta, joka sijaitsi saaren itärannalla. Tuskalta tälläkään kertaa ei säästytty, sillä auringon porottaessa kuumana hiki valui, kun reitti veikin vain ylös, ylös, ylös epätasaista tietä kohti vuoren huippua ja sieltä sitten alas, eikä jalat oikein tykänny. Vesikin alko pikkuhiljaa loppumaan, mutta lopulta yli 10 nihkeän kilometrin jälkeen päästiin ku päästiinki Horseshoelle ja ostettiin pari pullollista juotavaan, josta toisesta meni puolet ekalla kulauksella. Ei oltu siellä pitkään kun palattiin pari kilsaa takaspäin sodanaikaiselle linnakkeelle vievälle reitille, jossa nähtiin koalaemo vauvoineen, kavuttiin lisää ja ihasteltiin upeita maisemia korkealta. Kaikkia vastaantulijoita moikattiin ja tälläiseen avoimuuteen alkaa jo pikkuhiljaa tottumaan. Melkin 20km kävelyn jälkeen päätettiin ottaa bussi hostellille, jossa vietettiin iltaa tutustuessa uusiin ihmisiin ja silittäessä roskiksesta ruokaa etsivää opossumia. Nukkumaan mennessä ja aaltojen pauhua kuunnellessa retki saarelle tuntui todella onnistuneelta, etenkin kun saatiin majoitus lauttamatkoineen sekä ruokineen ilmaseksi.

Kaksi yöta saarella kuitenkin riitti ja seuraavana päivänä suunnattiin lautalla Townsvilleen, josta sitten jatkettiin Airlie Beachille. Pari yötä vietettyämme päätiin kauan odotetulle reissulle Whitsundaylle! Oikeastaan ekaks mentiin South Mollelle, jossa sijaitsi meidan hostelli ja joka oli täysin vain meidän ryhmän käytössä. Päi oli harmaa ja ekaa kertaa meidän reissun aikana alko jopa sataa. Loppuilta meni hauskoja yhteispelejä pelatessa sekä jälleen uusiin ihmisiin tutustuessa. Jossain vaiheessa päädyin sitten vaatteet päällä altaaseen.. Hauskaa siis oli ja seuraavana aamuna klo7 herätys tuntui ehkä hieman raskaalta, mutta aamiaisen syötyämme suunnattiin veneelle ja sillä sitten reilu tunnin purjehduksen ja auringonoton jälkeen päästiin itse Whitsundaylle. Matkalla nähtiin kans hyppäävä valas, joka oli aikamoinen näky! Whitsundaylta oli näköalapaikalla upea näkymä ympäröiville saarille ja kuuluisa Whitehaven ranta oli kyllä näkemisen arvoinen. Hiekka oli hienointa ja valkoisinta ehkä koko maailmassa ja odottamattoman hiekkahieronnan jälkeen kirkas, turkoosi vesi tuntui raikkaalta, vaikka suolaisuus kirveli silmiä. Sieltä jatkettiin lounaan jälkeen sitten yhden saaren läheisyyteen snorklaamaan ja saatiin melko naurettavilta näyttävät suojapuvut mutta valitettavasti ei tälläkertaa räpylöitä saatu, mutta silti vedessä polskittiin hyvä tovi. Palattiin sitten takaisin hostellille ja suoraan rannalle katsomaan auringonlaskua. Laiturilla kävellessä tapahtui kuitenkin ikävä kohtaaminen ulos törröttävän naulan ja keskimmäisen varpaan kesken, jossa varvas oli kyllä altavastaaja ja isku onnistui saamaan kynnen tulemaan ihosta läpi. Kipu oli aivan helvetillistä ja laastareista ei ollut oikein hyötyä, mutta ei se menoa kokonaan estänyt. Illalla oli karaoke ja kaikilla oli hauskaa, vaikka jossain vaiheessa iltaa monta humalaista ihmistä (sairaanhoitajia kylläkin) piiritti mut ja häsläs mun varpaan ympärillä, jolloin päätettiin, että on aika mennä huoneeseen ja antaa varpaan oikeesti olla levossa.

Aamulla varvas tuntui jo paljon paremmalta, kun taas monen kasvoilla oli visusti aurinkolasit sekä hieman pahoinvoiva katse. Osan kanssa lähdettiin sit "bush walkille", joka on saanut mainintaa kauniista näköaloistaan sekä sadoista perhosistaan ja näkymät olivat jälleen kerran erittäin huikeat. Takas hostellille tullessa pakkailtiin ja saatiin lounasta ennen kuin veneemme vei meidät takas Airlie Beachille. Lounaalla keskusteltiin perus suomalaisia juttuja, kuten itsemurhien määrästä, kouluun menemisestä -25asteessa sekä ikuisesta pimeydestä ja saatiin muu porukka hieman järkyttyneiksi. Matkalla lisää jutellessamme sekä ilmaisia hierontoja jaellessamme aloin miettimään, kuinka olin ekana päivänä veneellä katsellu, millaisia ihmisiä on mukana ja mitäköhän tästä koko reissusta tulee. Reissu oli ehkä vähän turhan tyyris, mutta tutustuin lyhyessä ajassa aivan uskomattoman hyviin tyyppeihin ja muutenkin jäi todella hyvä fiilis reissusta. Muutama tunti kulutettiin terassilla sekä ruokaillessa parin uuden tuttavuuden kaa, ennen kuin bussipysäkillä oli aika sanoa hyvästit ja toisten lähtiessä kohti Cairnsia me jatkettiin hyvin eväin varustettuina alaspäin rannikkoa.

Täällä sitä siis ollaan, Hervey Baylla hostellissa pitkän ja uneliaan (tosin katkonaisen, koska bussin vaihtoja oli 2) matkan jälkeen. Ensi viikolla onkin jo mennyt kuukausi lähdöstä ja on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Ainoa juttu, mitä oivoisin vielä, olisi se Australian ehkä tunnetuin eläin eli kenguru, mutta ehkä tässä on vielä aikaa sekin kokea. Ensi viikolla ollaankin jo sitten Brisbanessa ja on aika miettiä, miten siitä jatkaa. Tässä on tapahtunut niin paljon että on vaikea tiivistää mutta tässä ehkä oli kaikki tärkeimmät. Hengissä siis ollaan ja varpaasta huolimatta erittäin pirteinä jatkamaan. Huomenna kohdataan siis lisää hiekkaa ja merta ja yövytään teltoissa, joten varmasti tulee taas paljon lisää kerrottavaa. Ehkä tähän on hyvä päättää tämä romaani ja toivottaa hyvää huomenta sinne maapallon toiselle kolkalle ja voikaa hyvin.

Uuden kohtaamista ja eteenpäin jatkamista

Tänään oli viimeinen kokonainen päivä täällä Cairnsissa ja sekin kului "virallisia" asioita hoitaessa, kuten puhelinliittymän hankkimista sekä pankkitiliin liittyviä ongelmia ratkoessa. Huomenna käydään vielä Tullyssa water raftingissa, joka oli limbokisan palkintona. Sit kun sieltä tullaan alkuillasta takaisin, on meidän aika ottaa säilöstä kimpsut ja kampsut ja yrittää kuluttaa aikaamme jotenkin ennen klo 1 aamuyöllä lähtevää bussia. Siitä alkaakin parin viikon mittanen matka kohti Brisbanea upeiden saarien ja uusien seikkailuiden kautta. Pakko myöntää, että olo on vähän haikea, kun tähän Cairnsiin olen tottunut. Voi olla, että nää kaikki, mitä oon täällä saanut kokea, voi vaikuttaa siihen, miksi tykästyin niin paljon, kun tää itse kaupunki on sen Oulun kokoinen. Kuitenkin iltakävelyt Esplanadilla, kaikkialla kohoavat vuoret sekä ihanat ihmiset ovat luoneet ihania muistoja ja voikin olla, että tänne tuun eksymään joskus uudestaan.

Tapahtumavapaan viikonlopun jälkeen maanantaina oli luvassa skydiving! Emmy ei rahapulan vuoksi tällä kertaa päässy mukaan tulemaan, joten nousin yksin siin klo11 aikoihin bussiin ja suunnattiin kohti hyppypaikkaa. Paikalle ajoi vähän reilun tunnin enkä täysin nyt muista paikan nimeä, mutta kaupunki ainakin muuttui banaani- sekä sokeriruokoplantaaseiksi sekä maatiloiksi. Perillä vuoroa odotellessa ja porukan pikkuhiljaa ympäriltä kadotessa alko sitten vähän hermostuttaa. Lopulta sitten me viimeisetkin (ja ainoat rannalle laskeutuvat) saatiin valjaat yllemme ja katottiin vierestä, kun edelliset hyppääjät pääsivät turvallisesti maan pinnalle läheisellä nurmikentällä. Mun pariksi päätyi pitkä ja rento mies, joka ihan alusta asti selitti kaiken tarvittavan ja kevensi tunnelmaa. Alettiin siitä sitten lastautua pieneen koneeseen, jossa ei tosiaankaan tilaa ollut yhtään ylimääräistä. Koneen kiihdyttäessä ja noustessa ilmaan koneen tunnelma tiivistyi entisestään ja ypäriltä kuului kiljahduksia ja hermostunutta naurua. Maisemat oli kyl huikeat noustessamme yhä korkeammalle ja korkeammalle. 

Lopulta oltiin oikealla korkeudella ja ensimmäisen valon palaessa mun pari kertasi vielä, miten lähtiessämme toimitaan ja ennen kuin tajusinkaan, ovi oli auki ja ensimmäiset valmistautuivat lähtöön. Olin jonossa neljäntenä, mutta kun ensimmäinen hyppäsi alas, seuraava olikin jo valmiina hyppyyn eli tahti oli yllättävän nopea. Tämä myös tarkotti sitä, että ei menny kauaa kun itse olin siinä reunalla lähtöasemissa ja siitä sitten pudottiin ilmojen halki yli 4 kilometristä. Tunne oli ihan mahtava! Ilmavirta oli kovempi kuin olin ajatellut ja yrittäessäni huutaa riemusta ääntä ei tullutkaan, sillä ilmaa suorastaan tursusi ja tukki suun. Olin jo tottunu putoamiseen kun äkkiä varjo avautui ja nykäisten hidasti putoamistamme. Hetki tarvittii, ennen kuin totuin äkilliseen muutokseen, mutta lopulta oli ihana vain nauttia rauhallisesta kyydistä ja katsella kutistuneita vuoria, peltotilkkuja sekä loputonta merta valliriuttoineen. Päivä oli kirkas ja lämmin, hienoinen tuuli puhalsi ja onnistuttiin lentämään pienen pilvihaituvan läpikin. Jo siinä vaiheessa päätin, että teen saman vielä joskus uudestaan. Oli myös kiva katsoa, kuinka sekä ala- että yläpuolellamme oli muita laskuvarjoja ja joskus mun pari innostu pyörittämään meitä ympäri, ihan kuin jossain huvipuistolaitteessa olisi ollut. Lopulta sit valmistauduttiin laskeutumaan ja laskeuduttiin pienelle, suojaiselle hiekkarannalle, jossa pari mummoa oli vain uimassa. Korkeuseron huomasi selvästi, kun viereinen vuori oli ylhäältä näyttänyt vain loivalta kukkulalta. Oli ihan uskomaton fiilis ja tuntui hassulta seistä tukevalla maalla pitkän liitelyn jälkeen. 

Kiittelin vielä pariani ja sit jatkettiinki jo matkaa kohti Cairnsia. Matkalla myös nähtiin paljon puhuttu lintu nimeltä kasuaari! Väsyneenä ja nälkiintyneenä, mutta erittäin onnellisena olin hostellilla neljän jälkeen ja parin viikon takainen morkkis siitä, että menin varaamaan tämänkin aktiviteetin, tuntui täysin turhalta enkä vaihtaisi hetkeäkään siitä, mitä oon kokenut. Ja tuun kokemaan vielä paljon lisää, ja musta sit kuullaan seuraavan kerran joko Magnetic Islandilla tai Airlie Beachilla, jossa odotamme pääsyä  upeiden saarien ympäri vievälle purjehdukselle. Siihen asti kuulumisiin!

Tästä näkee hyvin koneen ahtauden

valmiina...

..... ja ulkona!

mikäs siinä ollessa, maisemia ihastellessa

turvallisesti maalla, woop!

Kuolemanpelkoa ja epätodellista todellisuutta

Noni eli täs paris päiväs on jo ehtinyt tapahtuu vaikka mitä! Alkuun nyt vaikka hostellikuulumisia. Ollaa nyt siis neljännessä hostellissa 1,5 viikon aikana ja tässä on hyvin oppinut, että tällä kertaa laatu todellakin maksaa hieman enemmän. Huumeluolasta vaihdettuamme keskustan reunalla sijaitsevaan Travellers Oasis -nimiseen hostelliin, joka sattuu olemaan Cairnsin ehkä paras hostelli ja muutos oli huikea: huterien kerrossänkyjen sijasta meillä oli kunnolliset vuoteet ihka oikeilla peitoilla, viihtyisä pihapiiri eikä pelkoa siitä, ettei öitään saisi nukuttua rauhassa. Hostellissa viihtyi vaihtelevaa porukkaa nuorista lapsiperheeseen. Meillä oli siis 3 hengen dormi ja ekana yönä meille tuli myöhään illalla oikein mukava jätkä Amsterdamista, jolla oli hyvä huumori ja sarkasmintaju ja joka oli poistunut aamulla herättyämme. Seuraava yö dormi olikin Emmyn ja mun private, mikä ei ollut paha ollenkaan. Valitettavasti saatiin yöpyä ainoastaan kaks yötä tilanpuutteen vuoksi (eikä ihme), mutta näistä öistä maksoi mielellään hieman enemmän. Vaihettiin sit hostellii nimeltä Njoy ja näin yhen yön jälkeen tää tuntuu viihtyisältä ja kerrossängyissä on kunnon patjat eikä toisen kääntäessä kylkeä koko roska tärise. Jospa nyt hostellin vaihto ois hetkellisesti ohi:D

Ollaan ehitty tehä muutakin kuin vaan juostu hostelleista toiseen. Keskiviikkona mä päätin sit vihdoin hypätä benjin ja klo 11 jälkeen oltiin minibussin ja sitä ajavan rallikuskin kyydissä kohti hyppytornia. Torni sijaitsi vuorenrinteellä metsän keskellä, ja ylhäältä oli aivan uskomattomat näkymät, kun sieltä näki metsää, kaupungin vuorineen sekä turkoosin meren. Siihen asti mua ei ollut vielä jännittänyt ollenkaan, mutta kauas merelle katsoessa jännitys alkoi kipristyä vatsanpohjassa ja päähän putkahti ajatus, että tässä se on, kaunis paikka kuolla. Juttuhan on siis se, että mulla ei oo mitää ongelmia korkeiden paikkojen kaa, mutta mulla on pieni puotamisenkammo ja se, että ihan itse pitäisi hypätä alas 50m korkeasta tornista, alko kuulostaa siinä vaiheessa aivan absurdilta. Kun mut kutsuttiin penkille sidottavaksi, mulle selkeni oikeesti mitä oon tekemässä ja mun teki siinä vaiheessa jo mieli kirkua kuin lähistöllä lentelevät kakadut. Kun mut oli jaloista sidottu ja olin sipsuttanut reunalle, ainoa ajatus päässä oli että nyt mä kuolen. Aivan liian äkkiä lähtölaskenta oli menny ja kun mulle sanottiin "Hyppää!", sekunnin ajan ajoin olla hyppäämättä. Silti jalat ponnisti turvalliselta alustalta ja näkökenttä kapeni pieneen pisteeseen alla olevaan veteen, kun putosin ilman vastusta aivan liian pitkän ajan. Lopulta köysi otti vastaan ja olin vain senttejen päästä osua veteen ennen kuin köysi vetäisi uudestaan ylöspäin. Silloin pakokauhu muuttui nauruksi ja yritin nauttia olostani pomppiessani ilmassa. Lopulta vene tuli vapauttamaan mut köysistä ja jalat adrenaliinista täristen hihkuin pelastajalleni: "Olen elossa!" Sukeltamisen lisäksi myös benji on ollut mun pitkäaikasena haaveena enkä pelostani huolimatta todellakaan kadu, että tein sen vieläpä näin hulppeissa olosuhteissa. Ehkä se todisti, ettei pelkoni ole täysin ylitsepääsemätön.

Vielä hymyilyttää...

Tänään sitten päästii käväsemässä maailman vanhimmassa sademetssässä, Daintreessa. Aamukaheksalta väsyneenä viime illasta ja lyhyistä unista noustiin bussiin, joka kuljetti meitä rantatietä pitkin kohti sademetsää. Kuskina oli nuori mutta paljon tietävä jätkä, jonka innostuneisuus ja kiinnostavat tarinat jouduttivat pitkää ajomatkaa. Myös huikeat maisemat olivat matkan ilonaihe, sillä vuoriston sademetsä päättyi valliriuttaan ja tämä onkin ainoa paikka maailmassa, missä kaksi unescon maailmanperintökohdetta kohtaavat. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mossman Gorge, jossa teimme aborginalien perinteisen savuseremonian. Tämän jälkeen pääsimme käppäilemään nopeasti hetkeksi sademetsään ja uimaan kirkkaassa  mutta kylmässä vedessä, joka virtasi vuoristoilta. Jatkettiin kuitenkin nopeasti matkaa Daintreen joelle, jossa meillä oli krokotiiliristeily. Oli jotenkin tosi vaikea uskoa, että krokotiilit oikeasti elävät täällä luonnonvaraisesti eikä kyseessä ollut mikään tarha tai vastaava. Pari krokoa päästiikiin ihailemaan, mutta ne eivät yhtään välittäneet innokkaista turisteista vaan jatkoivat rauhassa päiväuniaan auringossa.

Alus vei meidät joen toiselle puolelle, josta jatkoimme bussillamme matkaa Cape Tribulationiin. Ennen lounastamme kävimme upealla rannalla, jossa ainoastaan valkoinen hiekkakaistale erotti sademetsän merestä. Syödessämme tutustuimme pariin ruotsalaiseen sekä vanhempaan skotlantilaiseen, joka on ehtinyt tehdä maailmanmatkoja useammin. Siitä sitten jatkoimme itse Daintreen sademetsään vievälle polulle. Sakea metsä oli täynnä erilaisia kasveja ja kasviston peitosta kuului erilaisten lintujen laulut ja kiljahdukset ja ihmettelin jälleen kerran, että tällainen paikka on oikeasti olemassa. Näimme myös kalkkunalta näyttäviä lintuja, mutta valitettavasti eläimelliset kohtaamiset olivatkin siinä. Aivan liian nopeasti olimme jälleen bussillamme ja valmistauduimme lähtemään takaisin Cairnsiin. Matkalla poikettiin ostamassa kotitekoista jäätelöä sekä katsomassa vielä pari näköalapaikkaa, josta näki sademetsän yli alas merelle. Matka meni nukkuessa ja maisemia ihastellessa ja ennen kuin huomasimmekaan oli meidän vuoro poistua kyydistä. Hostellin aulaan tullessamme kohtasimme yllätykseksi eläintarhasta tulleen hoitajan sylissä pienen krokotiilin, jota kaikki kiusasivat paijaamalla ja vuorotellen pitelemällä. Nopeasti kuitenkin livahdimme huoneeseen tapaamaan uudet huonetoverit, jotka ainakin vielä vaikuttavat ihan kelvoilta tyypeiltä.

Jotkut olivat kyselleet, että ollaanko ehitty tutustua uusiin ihmisiin jo. Tavataan uusia tuttavuuksia kaiken aikaan ja vaikka vain harvojen kanssa vaihdetaan yhteystietoja, on ihanaa päästä tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Eilenkin tapasimme erään suomalaisen, joka facessa oli yhteen ryhmään kysynyt, olisiko joku halukas näkemään. Hän kertoi omia kokemuksiaan reissulta ja menimme yhdessä Peterpan'sin järjestämään illanviettoon. Siellä sitten tapahtui sellainen kummallisuus että voitin limbokisan! Siis minä, jolla on kaksi viikkoa tuore nilkkavamma, tuskin polvia ollenkaan ja lonkassakin hieman vikaa:D no ei siinä mitää, huomenna käyn sitten tsekkaamassa palkintoni, sillä eilen suuntasimme läheiseen baariin, jossa oli luvassa ilmaista pizzaa sekä naisille ilmaiset kuoharit. Passikin oli ehtinyt joutua laukustani jonnekin ja epätoivoisesti yritin metsästää wifiä, jotta saisin passikopion ladattua kännykkään. Lopulta mäkin pääsin sisään ja illasta tuli aivan loistava. Tutustuimme lisää uusiin ihmisiin, oli paljon naurua, innokkaita juomien ostajia (ja ei, minua ei huumattu kertaakaan) ja yöllä saatiin vielä ilmaiset pizzapalat eräältä työntekijältä. Lisäksi sovittiin jo treffejä parin ranskalaisen kaa halloweeniksi Sydneyssä.

Eli voin sanoa, että etenkin toiset backpackerit ovat erittäin innokkaita tutustumaan eikä ole sitä pelkoa, että jos yksin olisi reissussa etteikö saisi ystäviä kuitenkaan. Tiedossa onkin vapaa viikonloppu ennen maanantaita, jolloin mulla onkin luvassa skydiving. Lisäksi ollaan jo vähän päätetty, ettei täältä etitä ollenkaan töitä vaan ens viikon puolessa välissä jatketaan matkaa alas itärannikkoa. Ehkä vähän haikeaa on ajatella täältä lähtöä, sillä pikkuhiljaa alkaa tuntea tän paikan jo omakseen. Mutta ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja seikkailuita iloisina ja avoimina!

Ps. Multa saa aina kysyä mitä tahansa, voin sit kertoilla niistä asioista enemmän täälläki:)