Kuolemanpelkoa ja epätodellista todellisuutta

Noni eli täs paris päiväs on jo ehtinyt tapahtuu vaikka mitä! Alkuun nyt vaikka hostellikuulumisia. Ollaa nyt siis neljännessä hostellissa 1,5 viikon aikana ja tässä on hyvin oppinut, että tällä kertaa laatu todellakin maksaa hieman enemmän. Huumeluolasta vaihdettuamme keskustan reunalla sijaitsevaan Travellers Oasis -nimiseen hostelliin, joka sattuu olemaan Cairnsin ehkä paras hostelli ja muutos oli huikea: huterien kerrossänkyjen sijasta meillä oli kunnolliset vuoteet ihka oikeilla peitoilla, viihtyisä pihapiiri eikä pelkoa siitä, ettei öitään saisi nukuttua rauhassa. Hostellissa viihtyi vaihtelevaa porukkaa nuorista lapsiperheeseen. Meillä oli siis 3 hengen dormi ja ekana yönä meille tuli myöhään illalla oikein mukava jätkä Amsterdamista, jolla oli hyvä huumori ja sarkasmintaju ja joka oli poistunut aamulla herättyämme. Seuraava yö dormi olikin Emmyn ja mun private, mikä ei ollut paha ollenkaan. Valitettavasti saatiin yöpyä ainoastaan kaks yötä tilanpuutteen vuoksi (eikä ihme), mutta näistä öistä maksoi mielellään hieman enemmän. Vaihettiin sit hostellii nimeltä Njoy ja näin yhen yön jälkeen tää tuntuu viihtyisältä ja kerrossängyissä on kunnon patjat eikä toisen kääntäessä kylkeä koko roska tärise. Jospa nyt hostellin vaihto ois hetkellisesti ohi:D

Ollaan ehitty tehä muutakin kuin vaan juostu hostelleista toiseen. Keskiviikkona mä päätin sit vihdoin hypätä benjin ja klo 11 jälkeen oltiin minibussin ja sitä ajavan rallikuskin kyydissä kohti hyppytornia. Torni sijaitsi vuorenrinteellä metsän keskellä, ja ylhäältä oli aivan uskomattomat näkymät, kun sieltä näki metsää, kaupungin vuorineen sekä turkoosin meren. Siihen asti mua ei ollut vielä jännittänyt ollenkaan, mutta kauas merelle katsoessa jännitys alkoi kipristyä vatsanpohjassa ja päähän putkahti ajatus, että tässä se on, kaunis paikka kuolla. Juttuhan on siis se, että mulla ei oo mitää ongelmia korkeiden paikkojen kaa, mutta mulla on pieni puotamisenkammo ja se, että ihan itse pitäisi hypätä alas 50m korkeasta tornista, alko kuulostaa siinä vaiheessa aivan absurdilta. Kun mut kutsuttiin penkille sidottavaksi, mulle selkeni oikeesti mitä oon tekemässä ja mun teki siinä vaiheessa jo mieli kirkua kuin lähistöllä lentelevät kakadut. Kun mut oli jaloista sidottu ja olin sipsuttanut reunalle, ainoa ajatus päässä oli että nyt mä kuolen. Aivan liian äkkiä lähtölaskenta oli menny ja kun mulle sanottiin "Hyppää!", sekunnin ajan ajoin olla hyppäämättä. Silti jalat ponnisti turvalliselta alustalta ja näkökenttä kapeni pieneen pisteeseen alla olevaan veteen, kun putosin ilman vastusta aivan liian pitkän ajan. Lopulta köysi otti vastaan ja olin vain senttejen päästä osua veteen ennen kuin köysi vetäisi uudestaan ylöspäin. Silloin pakokauhu muuttui nauruksi ja yritin nauttia olostani pomppiessani ilmassa. Lopulta vene tuli vapauttamaan mut köysistä ja jalat adrenaliinista täristen hihkuin pelastajalleni: "Olen elossa!" Sukeltamisen lisäksi myös benji on ollut mun pitkäaikasena haaveena enkä pelostani huolimatta todellakaan kadu, että tein sen vieläpä näin hulppeissa olosuhteissa. Ehkä se todisti, ettei pelkoni ole täysin ylitsepääsemätön.

Vielä hymyilyttää...

Tänään sitten päästii käväsemässä maailman vanhimmassa sademetssässä, Daintreessa. Aamukaheksalta väsyneenä viime illasta ja lyhyistä unista noustiin bussiin, joka kuljetti meitä rantatietä pitkin kohti sademetsää. Kuskina oli nuori mutta paljon tietävä jätkä, jonka innostuneisuus ja kiinnostavat tarinat jouduttivat pitkää ajomatkaa. Myös huikeat maisemat olivat matkan ilonaihe, sillä vuoriston sademetsä päättyi valliriuttaan ja tämä onkin ainoa paikka maailmassa, missä kaksi unescon maailmanperintökohdetta kohtaavat. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mossman Gorge, jossa teimme aborginalien perinteisen savuseremonian. Tämän jälkeen pääsimme käppäilemään nopeasti hetkeksi sademetsään ja uimaan kirkkaassa  mutta kylmässä vedessä, joka virtasi vuoristoilta. Jatkettiin kuitenkin nopeasti matkaa Daintreen joelle, jossa meillä oli krokotiiliristeily. Oli jotenkin tosi vaikea uskoa, että krokotiilit oikeasti elävät täällä luonnonvaraisesti eikä kyseessä ollut mikään tarha tai vastaava. Pari krokoa päästiikiin ihailemaan, mutta ne eivät yhtään välittäneet innokkaista turisteista vaan jatkoivat rauhassa päiväuniaan auringossa.

Alus vei meidät joen toiselle puolelle, josta jatkoimme bussillamme matkaa Cape Tribulationiin. Ennen lounastamme kävimme upealla rannalla, jossa ainoastaan valkoinen hiekkakaistale erotti sademetsän merestä. Syödessämme tutustuimme pariin ruotsalaiseen sekä vanhempaan skotlantilaiseen, joka on ehtinyt tehdä maailmanmatkoja useammin. Siitä sitten jatkoimme itse Daintreen sademetsään vievälle polulle. Sakea metsä oli täynnä erilaisia kasveja ja kasviston peitosta kuului erilaisten lintujen laulut ja kiljahdukset ja ihmettelin jälleen kerran, että tällainen paikka on oikeasti olemassa. Näimme myös kalkkunalta näyttäviä lintuja, mutta valitettavasti eläimelliset kohtaamiset olivatkin siinä. Aivan liian nopeasti olimme jälleen bussillamme ja valmistauduimme lähtemään takaisin Cairnsiin. Matkalla poikettiin ostamassa kotitekoista jäätelöä sekä katsomassa vielä pari näköalapaikkaa, josta näki sademetsän yli alas merelle. Matka meni nukkuessa ja maisemia ihastellessa ja ennen kuin huomasimmekaan oli meidän vuoro poistua kyydistä. Hostellin aulaan tullessamme kohtasimme yllätykseksi eläintarhasta tulleen hoitajan sylissä pienen krokotiilin, jota kaikki kiusasivat paijaamalla ja vuorotellen pitelemällä. Nopeasti kuitenkin livahdimme huoneeseen tapaamaan uudet huonetoverit, jotka ainakin vielä vaikuttavat ihan kelvoilta tyypeiltä.

Jotkut olivat kyselleet, että ollaanko ehitty tutustua uusiin ihmisiin jo. Tavataan uusia tuttavuuksia kaiken aikaan ja vaikka vain harvojen kanssa vaihdetaan yhteystietoja, on ihanaa päästä tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Eilenkin tapasimme erään suomalaisen, joka facessa oli yhteen ryhmään kysynyt, olisiko joku halukas näkemään. Hän kertoi omia kokemuksiaan reissulta ja menimme yhdessä Peterpan'sin järjestämään illanviettoon. Siellä sitten tapahtui sellainen kummallisuus että voitin limbokisan! Siis minä, jolla on kaksi viikkoa tuore nilkkavamma, tuskin polvia ollenkaan ja lonkassakin hieman vikaa:D no ei siinä mitää, huomenna käyn sitten tsekkaamassa palkintoni, sillä eilen suuntasimme läheiseen baariin, jossa oli luvassa ilmaista pizzaa sekä naisille ilmaiset kuoharit. Passikin oli ehtinyt joutua laukustani jonnekin ja epätoivoisesti yritin metsästää wifiä, jotta saisin passikopion ladattua kännykkään. Lopulta mäkin pääsin sisään ja illasta tuli aivan loistava. Tutustuimme lisää uusiin ihmisiin, oli paljon naurua, innokkaita juomien ostajia (ja ei, minua ei huumattu kertaakaan) ja yöllä saatiin vielä ilmaiset pizzapalat eräältä työntekijältä. Lisäksi sovittiin jo treffejä parin ranskalaisen kaa halloweeniksi Sydneyssä.

Eli voin sanoa, että etenkin toiset backpackerit ovat erittäin innokkaita tutustumaan eikä ole sitä pelkoa, että jos yksin olisi reissussa etteikö saisi ystäviä kuitenkaan. Tiedossa onkin vapaa viikonloppu ennen maanantaita, jolloin mulla onkin luvassa skydiving. Lisäksi ollaan jo vähän päätetty, ettei täältä etitä ollenkaan töitä vaan ens viikon puolessa välissä jatketaan matkaa alas itärannikkoa. Ehkä vähän haikeaa on ajatella täältä lähtöä, sillä pikkuhiljaa alkaa tuntea tän paikan jo omakseen. Mutta ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja seikkailuita iloisina ja avoimina!

Ps. Multa saa aina kysyä mitä tahansa, voin sit kertoilla niistä asioista enemmän täälläki:)